19. 9. Peking
Istun Finnairin mannertenvälisessä jättiläisessä korvissani David Guettan Titanium eli let’s metal! Takana on yksi välipäivä (tai matkustuspäivä tai vapaailta, miten sen nyt ottaa) Omnium Gatherumin Euro- ja Aasia-kiesien välillä ja seuraavat heavy-turismikohteet ovat sitten Kiina sekä Korea. Insomniumin riveissä ennätin Kiinaan viime vuonna, ja Japaniaan on hyökätty OG:n kanssa kuluvana vuonna jo kahdesti, mutta nyt siis tämän retkueen neitsytmatka näille main. Odotukset tällä hetkellä ehkä jopa korkeammalla kuin airbusin siipi.
Olen vähän toipilaana, koska vapaapäiväsenä iski vihdoin se turneeperinteistä ärsyttävin: rundiflunssa. Kroppa kai luuli, että hommat loppuivat ja loma alkoi eli nyt olisi muka lupa sairastaa. Vaan ei. Maanosien välisillä pitkillä yölennoilla on silti oma siisti tunnelmansa. Sivubonuksena tosin yleensä se, että jää syystä tai toisesta nukkumatta. Niin nytkin.
Aikapoimussa lentämisessä on outoa taikaa: Suomesta noustiin iltapäivällä ja laskeutuessa Pekingissä on aamu. Ylivieraanvarainen promoottorimme Nike Pan on järjestänyt ohjelmaa sekä turistiopattaren koko päiväksi. Eipä näitä hetkiä elämästään malta nukkumalla tuhlata eli ei muuta kuin pällistelemään Aasian ihmeitä. Ilma on aivan savun peitossa, eli ainakin kaupungin pahamainen saastesavusumu näkyy olevan ennallaan.
Turisteilimme silmiä väkisin auki pidellen Taivaallisen rauhan aukiot, Keisarin kielletyt kaupungit ja Pekingin downtownit, samoin kylän ihmeistä ahdistavimmat eli Pekingin metron ja bussin. On meinaan jonniin verran populaa julkisissa.
Kielletyssä kaupungissa ihmetteliimme rakennusten kokoa. Aina kun tuli iso linnanpiha ja talopytinki, odotti takana seuraava, joka oli tietenkin isompi kuin edellinen ja niin edelleen. Keisarilla on ollut hommat isollaan ja pytingit kohdillaan.
Erityisen hämmentävää oli sekin, että kun pyörimme näillä historiallisilla hoodeilla, pysäytti yhtäkkiä eräs kiinalaisseppo meidät kaivaen taskustaan OG-levyjen kansia. Nimmaria ja kuviahan mies oli vailla. Vai että tälläkin kohdin palloa ja tällaisessa kohteessa. Distribuutio siis toimii! Hauskan bonuksensa kuljeskeluun tuo se kun paikalliset ventovieraat peruskiinalaiset pysäyttelevät kadulla haluten hassutellessaan ottaa kuvia meistä, oudon näköisistä länkkäreistä. Sirkuspellet hyörivät ja kansa nauraa.
Seuraavaksi nukkumattomuuskoomassa takaisin hotellille promoottorin tarjoamalle juhlaillalliselle, joka tarjosi taas oivan mahdollisuuden todistaa pikkuaasialaisten alkoholinsietokykyä. Turistiopastyttömme joi yhden kaljan, meni aivan hiprakkaan ja alkoi hihitellä omiaan. Paikallisella ruoallahan ei muuten ole paljon tekemistä eurooppalaisen kiinalaisen sapuskan kanssa, täällä tulee lautaselle laajempi skaala makua ja mystiikkaa.
Aasian kiertäminen eroaa Euro-hommista ehkä selkeimmin siinä, että koska välimatkat ovat niin tolkuttomia, keikoille yleensä lennetään ja hotelleissa yövytään. Nyt jaoin huoneen Jukan kanssa ja ukkeli heräsi kuulemma yöllä siihen, kun meikäläinen ähräsi unissaan ja kävellä pyöriskeli ympäriiinsä. Olin ilmeisesti kysellyt bussin ja Mercenaryn jäbien perään. Niinpä niin. Sama laho pää yöt ja päivät.
Aamupuhteeksi oli sovittu lähes pakollista turistimeininkiä eli kinkkasimme hämärissä Kiinan muuria tarkastamaan.
Siellä noita rappusia riittää, eikä järkimies kyllä lähtisi mestoille keikkapäivän aamuna hikipäissään kiipeilemään. Onneksi löysimme kaljakioskin rappustettuamme ensin muurin harjalle, kukkulalle korkealle. Palautusjuoma tuntui toimivan näissäkin historiallisissa maisemissa.
Päivänkoin pikku kävelyä voi pitää sikälikin hullun hommana, että tiesimme jo ennalta keikoista tulevan kovia. Siinä missä normisti vedämme 45-70 minuutin settejä, oli tänne koostettu peräti 90 minuutin hikijumpat. Puolitoista tuntia dödön luukuttamista ja hapsien heiluttamista haara-asennossa on melkoinen savotta, örisemisestä puhumattakaan. Mutta eipä tänne himmailemaan olla tultu. Rensselit pykälään ja täysiä päin!
Odotuksien mukaisesti klubi oli keikan alussa noin puolillaan kovaäänistä pikkukansaa, ja 90 minuutin heavy-sauna meni hujauksessa. When you reach the max level you stay at the max level, ja sama hikoilun suhteen. Jengi lauloi hyvin mukana etenkin kahden uusimman levyn biiisejä ja jälkikäteen oli meet & greet –sessio, johon jonotti kutakuinkin jokainen asiakas.
Yhteiskuvia räpsittiin, käsialanäytteitä jaettiin ja Jukan sekä Jarmon kanssa saimme jopa patsasfiguurit itsestämme tositoimissa. Hektistä fanitusta!
Aika puun takaa tuli, että cd-levyjämme oli eksynyt tämänkin pallonpuoliskon veijareille runsain määrin. Kiinassahan ei levykauppoja tai varsinaista musiikkibisnestä oikeasti ole, mutta paikalliset tilailevat tavaraa Euroopan ja Amerikan nettimailordereista. Tässäkin on idässä asenne kohdallaan ja yritystä sekä vaivannäköä ilmassa.
Yllättäen kuulimme keikan jälkeen vähän härmän kieltä. Suomen suurlähetystön nuorempaa työntekijää, kuten myös Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajaa, oli löytänyt paikalle ihmettelemään maanmiehiään idättämässä.
21. 9. Shanghai
Varhainen ylösnousemus ja lentokentälle. Sieltä kohti Shanghaita, maailman nykyistä tai ainakin tulevaa pääkaupunkia. Sisäisen lennon kone oli muuten isompi kuin Finnairin mannertenvälinen Siperian ylittänyt airbus eli väki todellakin vaihtuu näiden kylien välillä.
Meillä piti olla tänään festarikeikka Sheng Yangissa, mutta se peruuntui viime hetkillä ison pahan hallituksen toimesta. Tällainen on kuulemma yleistä proseduuria muissa täkäläisissä kaupungeissa paitsi Pekingissä ja Shanghaissa. Kiinassa on vielä hiukka erikoismeininkiä… Vaan eipä tämä juuri miestä syönyt, koska näin sitä ilmestyi odottamaton vapaapäivä Shanghaissa vietettäväksi. Huonompiakin turistikohteita tulee mieleen eikä “lepopäivä” tässä vaiheessa varsinaisesti haittaa. Etenkin kun viime kerralla Insojen kanssa näillä kylillä mölytessä en ehtinyt tsekata kaupunkia ollenkaan kiireisten lentoaikataulujen takia.
Kolme vieraanvaraista kiinalaista kiertuehenkilökunnan edustajaa (Nike, Tone ja Mel) lähti mukaan. Ukkojen koodinimiksi oli tässä vaiheessa salakielellä siunaantunut ”lenkkari”, ”potikka” sekä ”iloinen pikkuveijari”. OG:lla on perinteenä koodata erikoisnimet runditovereille.
Shanghaihin saapuessa emme malttaneet mennä hoitelemaan univelkoja pois, vaan lähdimme porukalla keskustaan. Heavy-henkiset kiinalaiset turistioppaat hoitivat elättäjän virkaa todella vieraanvaraisesti kuten tähänkin mennessä. Omalla lompakolla ei täällä tarvitse ajella.
Keskusta oli illan hämärtyessä kuin Gotham City käsittämättömän kokoisine pilvenpiirtäjineen ja valoineen. Siinä olivat Kymin poijaat ihmeissään eri maailmasta. Omissa vihkoissa kokemus jättää jopa Jenkkilän pytingit varjoonsa.
Shanghai World Financial Centerin viereen oli rakenteilla uusi vielä korkeampi rakennus, joka kohosi pilviin piiloon ja josta oli tulossa Kiinan reilusti korkein talo. Tornien katveeseen jää muun muassa replika New Yorkin Empire State Buildingista, jonka kiinalaiset ovat varmaankin jenkeille vittuillakseen pykänneet nimenomaan siihen väliin. Lällällää.
Koko uusi Shanghai tuulenhalkojineen oli kuulemma vasta 15 vuotta sitten silkkaa peltoa, eli aika nopealla timpurityöllä täällä puuhastellaan omasta pitäjästä maailmankylän suurinta, kauneinta ja korkeinta metropolia.
Nike vei meidät cocktailille Financial Centerin Park Hyattiin eli kerrokseen numero 97. Voin kertoa, että näkymä öisen Shanghain ylle viidensadan metrin korkeudesta oli jotain unohtumatonta. Drinksut korkealla pilvessä, hehheh. Oli sen verran siistiä, että totesimme komission kera yhdestä suusta, että juuri tällä hetkellä ei muuten harmita yhtään mikään.
Pöytäämme hoidettiin myös escort-mallitytöt istumaan keskenään hiljaa ikään kuin rekvisiitaksi, jotta rokkarit tuntisivat olonsa kotoisiksi. Hauska on tämä kulttuuri.
Pilvenpiirtäjän luksusbaarista meidät laskeudutettiin maan pinnalle ja vietiin “vähän” eri maailmaan eli Shanghain slummiin kaljalle. Lopuksi suunnistimme ilmeisesti koko Kiinan ainoaan heavy-baariin, joka oli yllättäen nimetty Infernoksi ja varustettu vielä kutakuinkin samanlaisella logotekstillä kuin kotoinen alan lehtemme. Mestassa soi tietenkin OG ja penat saivat pykätä nimikirjoituksiaan muun muassa baaritiskiin. Paukkua sekä kannua tuli pöytään, eli itsetuntoa hiveltiin jälleen.
Promoottorimme Nike on herrasmies, joka ei paljon henkseleitä paukuttele, mutta kun aloimme skoolailuista hieman rentouduttuamme kysellä menneistä, hänpä lateli eteen kovaa dataa. Yhteistyötä on tehty esimerkiksi Steve Vain kanssa ja Dream Theater on tavattu ainakin kymmenen kertaa. Listalla oli myös Mr. Big ja muita osaajia.
Koska hän vaikutti olevan näiden pääministerien kanssa perin tuttavallisissa väleissä, meni loppuilta lepposasti fanitellessa ja rokkikukkojen yksityisasioita kysellessä. Ja kumma kyllä, juurikin nyt tällä ukolla, joka on siis ikänsä tehnyt hommia näiden oikeidenkin yhtyeiden kanssa, oli kuuma OG:n fanituskausi käynnissä. Että sattuikin. Vastaava “gut feeling” oli kuulemma meistä kuin Images & Wordsin aikaan Dream Theateristä. Mikäs siinä. Käy. 🙂
Keikkapäivän aamuna olimmekin sitten kiipelissä, otsa hiessä ja mieli mörrimöykyllään, joten piti äkkiä täristä etsimään lähikorttelista nieluun jotain palauttavaa rasvapommia. Vaan eipä ollut ensin löytyä kuin kukon nokkaa, sammakon reittä ja kärpäsen ahteria sun muuta hönninkäistä. Vähän piti kulmakunnan annille repeillä, koska paikallinen erikoisgourmet ei ihan olisi toiminut eilisen aiheuttamaan jomotustilaan.
Seuraavaksi ryskäys Mao Live Housessa, missä minulla oli viime vuonna Insojen kanssa ikimuistoinen keikka. Kyseessä on Kiinan kenties hienoin liveklubi, joten illalta oli lupa odottaa! Ja kyllä ilta antoikin. Veto oli alusta loppuun melko hekumaa ja kansa vaati sirkushuvejamme lisempää ja vieläkin lisempää. Vanhenimme reilut 90 minuuttia taas hetkosessa.
Sitten paikallisten tapojen mukaiset meet & greet -pönöttelyt hikisenä keikan päälle kabinetissa ja siitä hotlalle istuskelemaan ja turisemaan. Promoottorit mukaan lukien kaikki olivat todella tyytyväisiä Omnium Gatherumin Kiinan-debyyttiin ja jos paikallisten tekijämiesten jorinoita on uskominen, jatkoa tähtilippumaahan seuraa varmuudella ja kenties jo hyvinkin pian.
Tällaiset yllätyssektorireissut ovat kyllä kaikkein parasta lottoa, koska markkinoista ei osaa odottaa juuta tahi jaata. Mitään virallista tietoa myynneistä ei saa mistään, eikä Kiinassa ole edes levy-yhtiötä asioitamme ajamassa. Hyvin näytti word of mouth -promo silti toimineen ja ihmiset joraavat sekä tuntevat viisut. Tästä on periaatteessa aika vaikea parantaa, mutta….
22. 9. Sŏul
… sitten saakin vuoron Korea ja Soul Journeys! Aamuhämärissä suuntimat vielä idemmäksi, sillä matkaamme valtioon, jossa melkein jokaisen sukunimi on Kim ja jonka pohjoinen johtajanaapuri on muuan vihainen pikkumies. Hänkin sukunimeltään Kim.
”Aasian pikkukaupungit Trilogia Tour” on kulminoitumassa Etelä-Korean Sŏuliin, ja joku muistuttaa vielä erikseen lentokoneessa, että jokaisessa ohjelmamme kolmesta kaupungista asuu muuten väkeä yli kaksi kertaa Suomen populaatio.
Koreassa meillä on jopa ihka oikea paikallinen levy-yhtiö. Arvaako kukaan, mikä on kummankin yhteyshenkilömme sukunimi? Yhden pisteen vihje: alkaa koolla ja päättyy ämmään. Firma on lisensoinut uusimmat albumimme ja tehnyt paljon promoa. Tiettyjä odotuksia on siis nytkin ilmoilla, vaikkei Koreassa ole tullutkaan vielä ikinä käytyä millään asioilla.
Sekä koneessa että kentällä joutui täyttämään jos jonkinmoista lappusta ja lippusta, ja karanteenihommistahan siinä oli osittain kyse. Esimerkiksi nuha, kurkkukipu, yskä sun muut olisi pitänyt paljastaa. Meikäläisellä olisi oikeasti tullut merkki joka kohtaan, mutta vaikka paperin alareunaan olikin kirjattu uhkauksena valehtelusta penaltyna jopa vuosi linnaa tai yli 10 000 euroa sakkoa, totesin illan keikan sen verran tärkeäksi asiaksi, että jätin vaivat karanteenin pelossa tunnustamatta.
Ihan tyyten nuhattomia tervekurkkuja olimme itse asiassa kaikki. Muka. Joten taas tuli todistettua, että rock’n’rollissa on vielä jäljellä kapinaa ja kipinää vastustaa auktoriteetteja.
Kunnes sydän pomppasi kaikilta, kun tarkastuksen läpi kulkiessa Sami napattiin kuumemittaukseen. Lämpökamera oli näyttänyt punaista. Onneksi miksaajamies oli meistä se tervein yksilö, joten ei tullut linnahommia tai kyhnysanktioita. Outoja nämä korealaiset.
Lentoasemilla näkee, että kiinalaiset ja korealaiset osaavat työllistämisen jalon taidon. Kaikki matkaajat kulkevat noin viiden eri proseduurin läpi, ja joka pisteessä eteen tulee uusi komisaari, joka vetäisee viivan lentolippuun tai vastaavan tiskileiman johonkin plankettiin. Pääasia ilmeisesti, että tekemistä riittää kullekin säädylle.
Levy-yhtiöpomomme Kevin oli vastassa kentällä ja osoittautui varsin leppoisaksi sälliksi. Korea puolestaan osoittautui pian aivan pikku-Japaniksi sillä erolla, että ihmiset vaikuttavat hieman rennommilta kuin ylikohteliaat Japanian veijarit. Ei siis tarvinnut koko ajan kumarrella. Kevin on tuonut Koreaan meikäläisistä aiemmin Children Of Bodomin ja Stratovariuksen eli hyvissä käsissä olimme taas.
Kun Sŏulin keskustaan siirtyessä katselimme ikkunasta jättirakennuskeskittymiä pilvenpiirtäjineen, kysyin jampalta kaupungin nimeä. Vastaukseksi sain, että kyseessä on lähiö. Jaahas. Helsinkiä isompi lähiö, ookoo.
Keikkapaikkana toimi Korean prameimpana pidetty klubi, KT&G Sangsangmadang Live Hall, ja hyvältähän mesta näyttikin.
Ohjelmaan kuului myös konsertin kuvan ja äänen tallentaminen pro-menolla mahdollista live-dvd:tä tai jotain bonuskäyttöä varten, joten spessuutta oli ilmoilla ja hommat kohdillaan.
Pikku turisteilun perusteella Sŏul on melkoisen Tokio-mainen mesta ja vähän harmitti, kun aikatauluun ei mahtunut kuin yksi yö täällä. Japanissahan meille kävi hommien kera niinkin mukavasti, että vuoden sisällä siellä tuli käytyä soittamassa peräti kolmesti. Sopii kaltaiselleni suurelle Aasia-fanille!
Pari lämppäriä puikotti korealle kansalle metalliaan ennen meitä ja kuvausten tähden pääsi pikku jännitystäkin puskemaan. Mutta kun intro lopulta lävähti ilmoille, leiskutti yleisö niin kovaa, että korvat punehtuivat. “Tuleekohan jengiä” –pelot pyyhkiytyivät saman tien pois. Todistin kuin sivusta yhtä kaikkien aikojen parasta keikkaamme ja yleisö oli melkoisen hulluna. Kitaramelodioita laulettiin jalkapallokuorona ja kauniit aasiattaret kyynelehtivät kaihoisaa Suomi-iskelmäämme kuunnellessaan.
Lisähyvää pakettiin toi sekin, että kyseessä oli eka keikkamme headlinerin statuksella Koreassa ja meno oli tällaista! Eli eiköhän tännekin saada piakkoin palata kertausharjoitusten merkeissä.
Mutta olihan konsertilla kääntöpuolensakin: samaan aikaan yksi parhaista vedoista yleisön ja bändin meiningin puolesta, mutta meikäläisellä historiallinen määrä teknisiä ongelmia. Ensin päätti pedaalilaudan virransyöttö käydä pätkimään, joten Jarmon ja Erkin piti ostaa kamasorvaukselleni vähän lisäaikaa improvisoidulla rumpu/basso -battlella. Onneksi jengi tykkäsi. Hyvä seivi, poijjaat.
Kunnes kitarahihnan lukot alkoivat napsahdella auki ja pääsin soittelemaan tämän tästä hämähäkkiasennossa kepakkoa tasapainotellen. Spede-show’n kolmantena osana alkoikin sitten Marshallini hyytyä alistamisesta. Säröt tippuivat ja loppukeikan rapsuttelin melko rapealla rokkisoundilla.
Vaikka vastoinkäymiset olivat hajottaa psyykkeen maan tasalle ja rundille vakiintunut tunnuslause ”Njet problem, just a normal catastrophe” tuli vähän turhankin iholle, oli samaan aikaan pakko mantrata, että vitut tässä nyt pystyy mököttämään. Turha tuhlata tällaista hetkeä.
Kitararaitoja voi kyllä retusoida jälkikäteen, jos ne ovat keikan jäljiltä ihan käyttökelvottomia. Välillä semmosta ja toisin tämmöstä. Summa summarum: Sŏul U Rule! Toivottavasti näemme nopeasti uudestaan! Sillä Aasia ja idän ihmeet edustavat parhautta maan päällä.
Mutta nyt kotio pariksi yöksi. Jessss!!! Tulee tarpeeseen sekä henkisesti että flunssan paranteluun. Ja varikkokäynnin perästä tämä tupla-agentti vaihtaakin sitten joukkuetta liittyessään I-ryhmään ja suunnatessaan uusiin kujeisiin. Matka jatkuu Tukholmasta, heavy-kavereina Insomniumilla tuolloin neljä viikkoa ei vain Medeia, vaan myös Children Of Bodom!
Teksti ja kuvat: Markus Vanhala
Tekstin toimitti Petri Silas