Entä mitkä ovat sellaiset musemaiset tavaramerkit, joista bändi itsekin toisinaan ajattelee: ”Emmehän me voi taas tehdä tällaista ratkaisua! Olemme tehneet tämän jo sata kertaa aiemmin!” Vai onko sellaisia?
Muse on ollut uransa alusta alkaen bändi, jolla on jopa niin tunnistettava soundi, että se herättää kuulijoissa todella voimakkaita reaktioita sekä hyvässä että pahassa – tästä hyvänä esimerkkinä edellisestä Soundista löytynyt Arttu Seppäsen Muse-vihaa tihkunut kolumni, joka herätti kiitettävän intohimoista kommentointia sosiaalisessa mediassa.
– Minusta tuntuu, ettemme tule koskaan pääsemään eroon murtosoinnuista synasovituksistamme ja olemme ärsyttäneet ihmisiä niillä jo niin kauan, että niistä on kaiketi alettu jo hieman pitääkin, rumpali Dominic Howard naurahtaa.
– Muistan yhä sen hetken, kun kokeilimme tällaisia synaratkaisuja ensimmäistä kertaa Bliss-kappaleessa Origin Of Symmetryllä. Jollain tavalla Musen soundin ydin klikkasi juuri tuolla hetkellä, kun raskaat riffimme osuivat yksiin aluksi tarpeettoman suureellisen ja alleviivatun oloisien melodioitten kanssa.
– Se on silti asia, jota on tavattoman helppoa ylikäyttää. Siksi uudella levyllä palasimme juuri Origin Of Symmetryn aikaisen perusajatuksen äärelle, että jos saamme sävellettyä kappaleeseen niin helvetillisen komean riffin ja se toimii jo itsessään monessa kerroksessa hienosti, annamme itsellemme luvan kuorruttaa kaikkea myös syntikoilla.
– Muutamalla aiemmalla levyllämme keskityimme todella paljon triosoundiin ja jätimme tällaiset kerrossovitukset sivummalle, joten ehkäpä Will Of The People on tässä mielessä enemmän studio-Musea kuin on kuultu aikoihin.
Howard nauraa, että muselaiset kokevat ainakin toistaiseksi välttäneensä suurten bändien mammuttitaudin, jossa egot kasvavat menestyksen myötä niin naurettaviin mittoihin, että itseluottamus etääntyy todellisuudesta.
– Mehän olemme itse pahimmat kriitikkomme – sekä itse itsellemme että toinen toisillemme, rumpali naurahtaa ja sanoo, että Musessa on täysin sallittua sanoa suoraan, jos toisen idea ei tunnukaan oikealta.
– Haluamme aina puskea toisen ylittämään itsensä ja jotenkin tässä kaikessa on pysynyt jo yhdeksän albumin ajan hyvä henki yllä, eikä meistä ole tullut toistemme tai edes itsemme pahimpia vihollisia. En tiedä mistä se johtuu. Kai se on niin, että brittiläisistä vaatimattomista juurista ei pääse irti, vaikka tekisi isoa bändiä vuosikymmenien ajan.
Hiljaisuus kestää vain muutaman sekunnin, kun haastan Howardin kertomaan, mikä Will Of The Peoplen kappaleista on kaikkein paras esimerkki siitä, ettei Muse-kappale ole koskaan valmis ennen kuin se on valmis.
– Kill Or Be Killed on siitä erikoinen sävellys, että me oikeasti luulimme olevamme jo täysin valmiit sen kanssa, kunnes se oli jo miksattavana, katsahdimme toisiamme ja myönsimme toisillemme, että jotain uupuu, Howard muistelee.
– Muutimme sen koko sovituksen, lisäsimme koskettimia ja työstimme sitä aika pitkäänkin. Se on meidän mittapuullamme aika lempeä kappale ja halusimme luoda painostavan ilmapiirin, joka ei vain toiminut ennen kuin kokeilimme lisätä jopa hieman keskenään riiteleviä melodioita ja soundeja selkärangan ympärille.
Vaikeustaso ei laske
Muse ei siis päästä edes yhdeksännellä albumillaan kuulijoitaan helpolla; eikä se ole tehnyt niin koskaan ennenkään.
Se jos mikä on bändi, jonka jokainen albumi on otettu aluksi vastaan pienellä varauksella ja toisinaan jopa pettyneinä tyylin muutokseen, mutta kas kummaa, seuraavan albumin ilmestyessä edellinen muutos on otettu omaksi.
– Niin, aina välillä tuntuu siltä, että levyihimme kiinnytään ajan kanssa niin kovasti, että mikä tahansa irtiotto seuraavassa soundissamme tarkoittaa sitä, että olemme pilanneet bändin… kunnes emme olekaan, Howard hekottaa.
– En tiedä, voiko luova ihminen saada parempaa palautetta? En ikimaailmassa haluaisi Musen olevan sellainen bändi, jonka kädestä syödään ihan mitä tahansa. Me haluamme aina tehdä jotain uutta ja haastamme sillä kuulijoita, mutta ihan yhtä oikeutettua, että kuulijat haastavat myös meitä, koska se vain tarkoittaa, että merkitsemme heille jotain.
– Kun aloitimme tämän bändin, en olisi ikimaailmassa voinut uskoa, että teemme yhteenkään ihmiseen sellaisen vaikutuksen kuin teini-ikäisenä tärkeät bändit tekivät minuun aikoinaan. Tuollainen suhde musiikkiin ei ole aina helppo ja bändinäkin on vain jotenkin uskaltauduttava tekemään sitä, mitä itse haluaa tehdä eikä sitä, mitä muut toivovat.
Kun kuuntelee 44-vuotiaan kaikesta innostuvan Muse-rumpalin puheenporinaa, on vaikeaa uskoa, että jututtaa satoja konsertteja vuodessa miljoonayleisölle soittavan bändin jäsentä.
Tämän ihmetellessä aidosti sitä, missä Muse on juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tulee hyvin nopeasti selväksi, ettei kyse ole taitavan markkinamiehen promopuheista. Tämä rumpali hekumoi aidosti kaikkea kokemaansa.
– Se, että olemme voineet julkaista musiikkia yli 20 vuotta on… mielipuolista… en voi uskoa sitä, Howard sanoo.
– Muistan kun olimme kiertueella Red Hot Chili Peppersin kanssa vuonna 2000. He olivat soittaneet yhdessä 18 vuotta, enkä voinut uskoa korviani. Jotenkin en voinut uskoa, että kukaan ihminen voi sietää ketään toista ihmistä niin kauan.
– 20 vuotta sitten olisin nauranut, jos joku olisi sanonut, että bändistä muodostuu enemmän kuin kaveruutta, ja se on kuin veljeyttä. Sitä se todellakin on. Kaikki ne puheet siitä, että bändi on perhe, eivät ole millään tavalla liioiteltua.
– Kiersimme tänä kesänä yhdessä ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen, ja se oli pisin aika, kun emme ole olleet kiertueella. Se kaikki tuntui paremmalta kuin ikinä. Olemme niin latautuneita, että aiomme mennä studioon taas ensi vuonna. Meillä on jo nyt, ennen uuden levyn ilmestymistä, valmiina taas joukko kappaleita.
– Tiedän, että kuulostan hirveän kornilta klisekoneelta kun sanon tämän, mutta uskokaa pois kun kerron, että tunnen Musen olevan tällä hetkellä, vuonna 2022, ja kaiken kokemansa jälkeen, parempi bändi kuin se on ollut ikinä.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 8/22.
