– Kun me aikanaan valitsimme bändille nimeä, mietti millaisia fiiliksiä musiikkimme voi herättää. Silloin keksittiin tämä Poets Of The Fall, syksyn runoilijat. Se ei pistä meitä mihinkään lokeroon. Kyse on vain rockista ja fiiliksistä, POTF:n laulaja ja biisintekijä Marko Saaresto sanoo.
Poets Of The Fallin kahta ensimmäistä albumia on myyty yhteensä satatuhatta kappaletta, ja bändi on ehtinyt kerätä Suomessa suunnilleen kaikki mahdolliset palkinnotkin. Ulkomaiset kuulijatkin tavoitettiin heti alkuvaiheessa, kun bändin esikoissingle valittiin Max Payne 2 -tietokonepelin soundtrackille.
Nyt bändi on saanut valmiiksi kolmannen albuminsa Revolution Roulette, ja levystä ollaan kiinnostuneita aina Yhdysvaltoja ja Intiaa myöten. Aika hyvin porukalta, joka yhä julkaisee musiikkinsa omakustanteina.
teksti: Juho Juntunen
Poets Of The Fallin laulaja Marko Saaresto hymähtää, kun hänelle huomauttaa, että yhtyettä on kutsuttu “Suomen amerikkalaisimmaksi bändiksi”.
– Ei se minusta huono ilmaisu ole, Marko sanoo. – Kyllähän meillä on ollut alusta lähtien sellainen fiilis, että me haluttaisiin olla kansainvälinen akti, ja niinhän on sittemmin käynytkin. Meillä on paljon keskieurooppalaisia ja englantilaisia kuulijoita, jotka kuvittelee että me ollaan jenkkibändi, ja on jenkkejä jotka arvelee että me ollaan joko sieltä tai Englannista. Sitten ne ihmettelee, että mitä, Suomi. Missä on Suomi?
POFT on sikäli mielenkiintoinen yhtye, että se on pitänyt koko ajan kaikki langat tiukasti omissa käsissään. Kolmas albumi Revolution Roulette julkaistaan yhä edelleen bändin omalla Insomniaciksi ristityllä levymerkillä, vaikka toki tarjouksia isoiltakin firmoilta on tullut. Ja ihmekö tuo, sillä kahta edellistä albumiahan on mennyt kaupaksi platinalevyn verran ja ne molemmat kiilasivat heti ilmestyttyään Suomessa myyntilistan ykköspaikalle.
– Meillähän on jakelijana Playground, ja sen kautta levy menee jakeluun tietyissä maissa. Sitten taas isommilla alueilla tyyliin Saksa ja Venäjä on omat levy-yhtiönsä, joille albumit on lisensoitu.
– Kyllähän kosiskeluja on tullut jo suuriltakin firmoilta, ja kyllä niitä mietitäänkin koko ajan, koska me ollaan nyt aikalailla siinä pisteessä, että tätä hommaa ei enää pysty tekemään omin käsin. Sen takia meillä onkin jo Saksassa oma promoottori ja levy-yhtiö. Ei tämä voi kasvaa tästä enää yhtään isommaksi ilman että pitää ruveta miettimään, kuka ottaa hoitaakseen seuraavan levyn. Mutta ei siihen tarvitse valita välttämättä sitä suurinta vaihtoehtoa. Aika monet pienetkin yhtiöt, joilla on hyvä verkosto maailmalla, pystyy tekemään todella hyvää duunia.
– Mutta toistaiseksi me hoidetaan kolmen jätkän voimin levy-yhtiöpolitiikka, ja meidän manageri toimii myös meidän ohjelmatoimistona. Se on toiminut hyvin Suomessa, mutta ulkomaille tarvitsee tietysti omat keikkamyyjät, koska sitä ei pysty hanskaamaan täältä käsin.
– Kun juttua pyörittää itse, joskus tulee hirveä kärsimättömyys siitä, että eikö tämä nyt hemmetti vieköön menekään kunnolla eteenpäin, mutta kyllä kaikki kehittyy koko ajan snadisti. Se on toisaalta siinä mielessä positiivista, että meille ei yhtäkkiä ilmoiteta, että hei jätkät, te olette seuraavat viisi vuotta kiertueella ympäri maailmaa. Nyt me ollaan ehkä vain seuraavat puolitoista vuotta tien päällä.
POTF:n uusi kiertue starttaa huhtikuun 18. päivä. Keikat on buukattu syksyyn saakka, mutta kiinnostus on ollut sitä luokkaa, että Revolution Roulette -rundilla ollaan ilmeisesti vielä vuotta pitempäänkin.
– Mukaan tulee varmaan Ruotsi, Norja, Tanska ja se koko saksankielinen alue, siis Sveitsi, Itävalta, Saksa ja niin edelleen. Sitten tiedossa on Venäjä, Baltian maat, Intiaan tulee rundi ja me käydään myös jenkeissä. Japaniinkin piti lähteä mutta nyt se ei toteudukaan, joten ehkä sitten myöhemmässä vaiheessa.
Intiahan on jo tuttu maa Poets Of The Fallille. Bändi kävi siellä viime syyskuussa Carnival Of Rust -kiertueensa aikana, ja kokemus oli aikamoinen.
– Se teki vaikutuksen, Marko myöntää. – Ensimmäistä kertaa niin kaukana kotoa ja se oli oikeasti eksoottinen mesta. Kyseessä ei ollut mikään lomakohde-Intia vaan yliopistofestarit Intian köyhimmässä kaupungissa. Siinä koki kunnon kulttuurishokin, että mitä helvettiä me täällä tehdään. Jälkeenpäin kun mietti, olin tosi tyytyväinen että me mentiin sinne. Se reissu meni loppujen lopuksi älyttömän hyvin. Siellä tapahtui paljon kaikkea mahdollista, höpöhöpöä, hauskaa ja vähemmän hauskaa, mutta kyllä se oli aika nopea kasvatus siihen, että näinkin on asiat maailmassa. Sitä ei hevillä unohda.
Jos Intia oli tärkeä etappi POTF:n uralla, odottaa bändi myös tulevan toukokuun keikkaa Los Angelesissa.
– Se voi olla hyvinkin merkittävä juttu bändille. Jenkeissä on tosi paljon porukkaa, jotka on ostaneet netin kautta meidän levyjä. Varsinkin Kaliforniassa on runsaasti poppoota, jotka toivoo meitä sinne, mutta sen lisäksi meillä voi olla nyt mahdollisuus tavata paikallisia alan ihmisiäkin, ja olisi ihan hauskaa jos se poikisi jotain.
– Tietenkin minua jännittää, miten nyt käy, Marko myöntää. – Mutta ei sen takia valvo öitä. Kaikilla on tavoitteet korkealla, mutta nytkin me olemme saaneet niin paljon, että jo siitä voi nauttia.
ÄRJYMPÄÄN MEININKIIN
Marko Saaresto vastaa Poets Of The Fallin biiseistä. Mies sanoo, että kaiken lähtökohtana pitää olla halu sanoa jotain.
– Jos minulla ei ole mitään sanottavaa, en kirjoittaisi biisejäkään. Pitää aina olla joku asia, mitä haluaa purkaa. Se on omien fiilisten välittämistä, ja sen lisäksi miettii sitä, että miksi kukaan lukisi mitä haluan viestittää tai antaa. Jos sen sijaan miettii mitä kuulija haluaa kuulla, silloin mennään hakoteille. Siinä vaiheessa vain yrittää miellyttää kaikkia ja lopputuloksena on paskaa, jota ei edes itse sulata. On pakko lähteä täysillä omasta fiiliksestä.
– Sen olen huomannut, että meidän fanit ottaa sanoitukset tosissaan. Tietenkin ne kuuntelee keikoilla pääasiassa musiikkia, mutta netin kautta tulee sanoituksista paljon palautetta. Se on tietysti tosi hyvä, kaikki ei mene ihan kuuroille korville. Toisaalta voin kritisoidakin oma tekstejäni. Joskus mietin, että onko tämä liian selfhelp-kamaa, sellaista maailman parantamista. Toisaalta on niitä ihmisiä, jotka selkeästi tarvitsee sellaisia tekstejä. Minähän haluan tuoda meidän musiikissa esille positiivisuutta. Maailma on niin täynnä kaikkea kuraa. Minusta on kiva, jos jengistä tuntuu kuuntelemisen aikana, että se on saanut kuitenkin jotain vähän parempaa kuin ihan nakit ja muusin.
Kun kuuntelee Poets Of The Fallin uutta Revolution Roulette -albumia, on pakko myöntää että levy vie bändiä astetta rankempaan suuntaan. Marko myöntää, että se on tarkoituksellista.
– Minähän olen tuosta meidän kolmen porukasta se jätkä, joka on eniten kuunnellut mättöheviä. Olen itse ihan uber Pantera -fani, ja minusta on ollut tosi nastaa että juttu on kulkenut siihen suuntaan. Tottakai me kaikki tykätään aika laajasta musiikkiskaalasta, mutta on hienoa että mukana on ärjyäkin meininkiä – vaikka sitä on vähän vaikea laulaa, varsinkin livenä. Kun vetää viisi keikkaa viikossa, voi olla että ääni on jo ekan keikan jälkeen tukossa. Silti mä diggaan siitä, että päästellään pidättelemättä.
– Raisumman musan takia sanoitusten sisältökin on hieman entistä rankempaa. Pääasiassa levy käsittelee muutosta, sitä miten muutos on se jatkuva ainoa olemassa oleva fakta, kunnes tulee tietysti kuolema. Ja siihen sisältyy voittamista ja häviämistä sekä ihmisten suhtautumista siihen, voitatko vai häviätkö.
– Jos olet hulluna ottanut riskin – niin kuin nyt meidän tapauksessa tehnyt levyn – ja sitten tuleekin jackpot ja myykin miljoona kappaletta, niin miten se vaikuttaa sun elämääsi. Oliko se oikeasti niin hyvä juttu kuin kuvittelit että se olisi? Se on jokaisen ihmisen kohdalla tavallaan elämän luominen sellaiseksi kuin haluaa. Joskus päämäärä osuu kohdalleen, joskus sitä kautta ajautuukin johonkin odottamattomaan. Tällaisia asioita levyllä pohditaan, se on se yleisteema. Mutta kyllähän mä haluan, että jokainen biisi seisoo myös omilla jaloillaan.
– Paljon puhutaan esimerkiksi siitä, mokaatko sä, jos et menesty sun valitsemalla uralla. Itse olen sitä mieltä, että ei ole sellaista asiaa kuin englanninkielenen sana failure. Kyse ei ole epäonnistumisesta vaan elämänstoorista. Jos katsot retrospektiivisesti sitä, sulle on tapahtunut asioita ja ne on tehneet sun elämäntarinasta sellaisen kuin se on. Se on se pointti, ei se että oletko jossain onnistunut vai epäonnistunut. Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, ainakaan mun ajatusmaailmassa.
– Minua kiinnostaa enemmänkin nostaa esiin se, että älkää nyt funtsiko että se olisi elämän loppu jos saat potkut duunista. Se on ihan paskapuhetta. Sulle kävi nyt näin, sen jälkeen teet jotain muuta elämässä. Sitten kun delaat ja tsiigaat elämääsi jostain henkimaailmasta tai jos joku kirjottaa sinusta elämäntarinan, on tärkeämpää miten hyvä ja makea siitä tarinasta tulee.
– Tuollainen ajattelu helpottaa elämistä. Ajattelen itse juuri noin, eikä minua pelota se, myydäänkö me yhtään levyä vai myydäänkö me tosi paljon levyjä. Ja jos me myydään useampia miljoonia levyjä maailmanlaajuisesti, ja tästä tulee niin iso juttu että se hajoaa käsiin kun me ei jakseta sitä, niin okei, sitten kävi niin. Olipahan siistiä siihen saakka.
– Toisaalta ihmisen elämään kuuluu, että välillä masennutaan, ja minäkin haluan tuoda ekassa sinkussa esiin sen ärtymyksen ja raivon. Silti en halua, että se on se viimeinen asia. Se on purkaus, jonka jälkeen tulee tunne, että okei, se nyt oli tällainen teatterikappale mun elämässäni. Nyt palataan tavallaan juurille, pidetään jalat maassa ja mennään eteenpäin.
STUDIO KUIN OLOHUONE
Kun Marko Saarestolla tulee mieleen toimiva melodia, laulaa hän sen kännykkänsä muistikortille. Sitten mies treffaa bändin omalla studiolla yhtyeen kitaristin Olli Tukiaisen, jonka kanssa laulua aletaan muokata eteenpäin.
– Olli on siinä kitaran kanssa ja me sävelletään biisiä yhdessä. Sitten mä sanoitan sen homman, ja sen jälkeen me ruvetaan kolmistaan miettimään, miten kappale tuotetaan loppuun asti, Marko kertoo. – Ja kun biisiä äänitetään, meidän kosketinsoittajamme Kapu (Markus Kaarlonen) pääsee valloilleen, ja hän soittaa kiipparit ja rummut ja bassot ja kaikki hässäkät sinne. Sitten me kuunnellaan lopputulosta yhdessä ja jalostetaan sitä edelleen.
– Se on aika impulsiivista toimintaa. Se on meille paras tapa tehdä musaa, koska silloin sitä syntyy paljon, ja kun se on sellaista brainstorm-kamaa, me tehdään kaikki ideat mitä meiltä tulee. Sen jälkeen raakataan, onko jutuista mihinkään.
Marko kertoo, että Poets Of The Fall äänitti kaksi ensimmäistä levyään Kapun olohuoneessa, mutta viime kesänä päätettiin satsata kunnolla ja rakentaa oma studio.
– Se oli hyvä veto, koska me ollaan viihdytty siellä älyttömän hyvin, ja se tekee sen että meillä on 24/7 mahdollisuus mennä studiolle jos inspaa. Me tehtiin studiosta mahdollisimman olohuonemainen, jotta siellä on vähän sellainen himafiilis. Ei ole tunnetta että nyt ollaan työpaikalla.
– Kyllähän me ollaan joka levyn kohdalla puhuttu, pitäisikö meidän ottaa avuksi joku ulkopuolinen tuottajaksi. Mutta meillä aika vahva visio lopputuloksesta, ja sen takia me ei olla tähän mennessä haluttu että kukaan tulee sorkkimaan sitä. Meillä yhteistyö toimii hyvin, ja me ollaan aina oltu hirmu tyytyväisiä siihen että me ollaan tehty parhaamme. Lopputuloksesta on tullut sellainen kun me ollaan silloin osattu ja haluttu. Me ollaan lievästi kontrollifriikkejä, joten ehkä sen takia on kivempi tehdä itsekseen hommeleita.
– Tietenkin tuo moninkertaistaa työmäärän. Mutta toisaaltahan me ei olla sillä tavalla perinteinen bändi, että me soitettaisiin treenikämpällä kimpassa biisejä ja sitten mentäisiin studioon äänittämään ne.
Marko on kuunnellut vuosien varrella hyvinkin monenlaista musiikkia, ja siksi hänen omaa musiikkiaankin on niin vaikea lokeroida. Suosikit ovat vaihdelleet Princestä Panteraan, mutta myös klassinen musiikki on tullut tutuksi.
– Minähän olen laulanut kuusi vuotta klassista laulua. Olen yhä edelleen sitä mieltä, että laulamisessa ei voi olla koskaan valmis, joten opiskelen edelleen laulua ja treenailen aktiivisesti lähes joka päivä. Ja mitä tulee omaan musiikkiin, ei siinäkään saa olla rajoja. Se tekee kaikesta ajatonta. On osia kasarihevistä, grungesta ja klassisesta musiikista.
Marko, Kapu ja Olli päättivät heti bändin perustamisen aikaan viisi vuotta sitten, että Poets Of The Fall on periaatteessa heidän trionsa. Edellisten bändien kanssa oli havaittu, että useampi kokki ei tee parempaa soppaa.
– Livenä meitä on kolme enemmän, ja tällaisena yhtye tulee pysymään, Marko sanoo. – Olen sen verran itsekäs paska, että en rupea ottamaan riskejä. Mutta kyllähän livejätkät kuuluu sikäli bändiin, että en haluaisi vaihtaa heitä. Levyt me teemme sitten kolmistaan.
Marko myöntää, että bändi on rakentanut varsin kattavat tulevaisuudensuunnitelmat. On jo mietitty, milloin kaksi seuraavaa albumia ilmestyy ja mitä muuta niiden lisäksi tehdään. Eli seuraava viisivuotissuunnitelma on lyöty lukkoon.
– Minulla on levykonseptit jo päässä. Ja kyllähän minua kiinnostaisi tehdä leffamusiikkiakin, se kun on lähellä sydäntä. Mutta yleensä nuo leffat on pitkäkestoisia juttuja, ja niiden kehittely voi hyvikin viedä kolme vuotta. Kaikenlaiset projektit ovat tosiaan aina tervetulleita, jos aikataulut natsaa. Vaikka meitä on kehuttu livebändinä, me kolme olemme sellaisia musiikkihiiriä, että meistä on nasta pupeltaa biisejä kotistudiossa. Se on sittenkin jännittävämpää kuin maailman kiertäminen.
– Pääasia on, että itsellä on hauskaa. Rahan suhteen riittää sekin, että tulee toimeen. Ei sitä tarvitse kahmia enempää. Keikkareissuilla taas on tärkeää, että yleisöllä ja itsellä on kivaa. Sanoin ekoissa treeneissä vuonna 2004, että jos joku tulee yhdelle keikalle kännissä, ei enää tarvitse tulla yhdellekään keikalle. Se päätös on pitänyt. Ehkä minulla on hieman nihilistinen työmoraali. Olen tiukka siitä että ensin työt ja sitten huvit. Mä vetäisin turpaan, jos joku soittajamme tulisi kännissä lavalle. Mutta keikan jälkeen vapaa-ajalla saa tehdä mitä haluaa.