Teräsbetonin ukkoshevonen vyöryy Eurooppaan, kuin Tšingis-kaanin julmat sotajoukkiot aikoinaan. Ankara myrskytuuli kuiskii mennessään kiihkeää hymniä ”on aika voimat yhdistää etelästä pohjoiseen, on aika kaivaa kirveet ja käydä hyökkäykseen”.
On karkauspäivä. Teräsbetonin basistilaulaja Jarkko Ahola istuu olohuoneensa sohvalla Tampereella. Stereoista kaikuu Myrskyntuoja, joka paljastuu nopeasti soturinelikon monipuolisimmaksi ja tarttuvimmaksi albumiksi. Tasan puolet uuden levyn materiaalista on Aholan käsialaa – ja onkin jotenkin vaikea kuvitella, että näin tyylipuhtaiden perinteisten hevibiisien säveltäjä kiinnostui soittamisesta ja laulamisesta vasta yläasteella.
– Menin Viialan yläasteelle 1990 ja musiikkiluokan nurkassa seisoi rumpusetti. Tapailin siinä ontuvaa biittiä ja opettaja nyökkäsi, että sinähän osaat soittaa. Enkä ollut aikaisemmin koskenutkaan kannuihin. Valitettavasti erään varakkaamman perheen poika sai oman setin, joten hänestä tuli bändin rumpali. Solistin pesti taas jäi täyttämättä ja jätkät tuumivat, että ”Jarkko, jos haluat olla messissä, niin opettelehan laulamaan”. Kuuntelin ahkerasti muun muassa Ian Gillania, Eric Adamsia sekä Ronnie James Dioa ja yritin vetää mukana. Myöhemmin lainasin eräältä kaverilta basson, joka sitten jäi minulle varmaan viideksi vuodeksi.
Bändejä tuli ja meni, muutama vuosi kului. Vanhalle koululle tehty räkäinen soittokämppä, jota käyttivät myös Loud Crowd ja Tunnelvision, tuli tutuksi. Hiljalleen treenaaminen alkoi kuitenkin maistua puulta.
– Olin 18–19-vuotias, kun kysyttiin paikallisesta röökinsavuisesta pubista, että saadaanko tulla soittamaan. Sen jälkeen esiinnyttiinkin mestassa pari kertaa kuussa. Jengi tuntui diggaavan keikoista ja vedettiin nöyrästi toivebiisejäkin. Oltiin myös sen verran rumia, ettei kenenkään tarvinnut pelätä meidän vievän niiden mimmejä, Jarkko hymähtää.
– Kummastuttaa muuten se ajatus, että joku ”alkaa soittamaan naisten takia”. Mitä hienoa siinä sitten on jos kelpaa vastakkaiselle sukupuolelle vasta kitaran kanssa? Sitä paitsi, kitaraa kutsutaan munan jatkeeksi, mutta bassossa on munaa jo itsessään. Kun täräyttää E:n kunnon soundeilla ja volyymilla niin siinä tulee helposti varomattomalle löysät housuun.
Jos Ahola suostuikin vielä nöyristelemään aikaisempien yhyeiden puitteissa niin vuonna 2002 perustettu Teräsbetoni toimi alusta alkaen toisella tavalla. Bändi lähti taistelemaan metallitotuuden puolesta – musiikkinsa puolesta täysin vakavissaan, lyriikkaosaston ollessa vähän enemmän kieli poskessa.
– Toki minäkin olen pohjimmiltani tavallinen ”sori että olen olemassa” -tyypin suomalainen, mutta Teräsbetonin puitteissa ei pyydetä anteeksi yhtään mitään. Eihän me esimerkiksi olla mitään hypermuusikoita, mutta tarttuvat biisit ja hyvä meininki ovatkin tärkeämpiä kuin monen äänen tiluttaminen sadasosassa.
Niinhän siinä sitten kävi, että yhtyeen ensialbumi Metallitotuus jysähti Suomen listakakkoseksi. Orkesterin uho ärsytti monia, mutta niin oli tarkoituskin.
– Nykyään ihmettelen, että miten ihmiset jaksavat edelleen hermostua meidän takia. Ainahan meille on vittuiltu, mutta suurin osa on ollut sellaista väsynyttä ”lopettakaa jo, Manowar on parempi” -läpinää. Kaikkia juttuja ei ole kuitenkaan voinut kuitata olankohautuksella. Kerran joku idiootti avasi nimeäni mukailevan email-osoitteen ja lähetteli sitten pikkutytöille jotakin treffikutsuja, Ahola puistelee päätään.
Onko Teräsbetonin ajatusmaailma muuttunut sitten Metallitotuuden päivien?
– Imagon vaaliminen oli silloin vielä tärkeämpää. Piti olla tarkkana, ettei kerro mitään ”liian inhimillistä” tai ”siviilielämään liittyvää”. Nykyään turha showmeininki on jäänyt pois eikä tietystä roolista tarvitse enää pitää kynsin ja hampain kiinni. Bändin puitteissa olemme silti edelleen metallisotureita. Laittaahan poliisikin virkapuvun päälle, ei tämä ole periaatteessa sen kummempaa.
Entä miltä toinen levy Vaadimme metallia kuulostaa nykyään?
– Debyytillä hiottiin yksittäisiä nuottejakin aivan loputtomiin, kakkoskiekko on rennomman fiiliksen julkaisu. Vaadimme metallia olisi ehkä kaivannut vähän mureamman bassosoundin, mutta muuten siihen voi olla tyytyväinen, Jarkko nyökkää.
– Jotkut muuten ihmettelivät, miksi en pahemmin kiljunut toisella levyllä, ja toisten mielestä vedin jatkuvasti överiksi. Tietty ”ylitulkinta” kuuluu tähän juttuun ja kolmannen albumin työstön myötä päätettiin, että vedetään kaikki laulut oikeasti yli. Lopullisten linjojen vetäminen on aina hankalaa, kun samaan aikaan pitäisi muuttua ja pysyä samanlaisena.
Millainen oli Myrskyntuoja-levyn lähtökohta?
– Kakkosalbumin materiaali oli mahtipontisen hidasta ja nyt oli tarkoituksena vääntää vähän rivakampia, livetilanteeseen paremmin sopivia biisejä. Tosin henkilökohtaisesti olen hitaiden juttujen ystävä, sillä hevin voima tulee paremmin esille raskaassa muotissa. Nuotille pitää antaa aikaa tunkeutua kuulijan mieleen. Iskun voimakkuus myös tavallaan pienenee jos niitä on liikaa.
Palataan hieman taaksepäin, lumettoman tammikuun lopulle. Teräsbetonin viime vuoden loppupuoli vierähti Helsingin Kruununhaassa HIP-studiolla, mutta alkuvuodesta kirskuvaa metallia taltioidaan Hämeenlinnan keskustassa sijaitsevassa Matrixtor-studiossa. Taivas iskee räntää, mutta onneksi Ramones-paitainen tuottaja Hiili Hiilesmaa avaa rautaportin heti puhelinsoiton vaiettua. Jykevän oven takaa paljastuu yli 200-neliöinen nauhoituspaikka, joka on rakennettu vuonna 1900 valmistuneeseen ja museoviraston suojelemaan kivitaloon. Ahola kävelee vastaan heti alakerrassa – mies on hakemassa jääkaapista mallasjuomaa.
– Alunperin oli puhetta koko albumin tekemisestä Helsingissä, vaikka me olimmekin tamperelaisen studion kannalla. Eihän sitä nyt yhden levyn takia jaksa juosta koko ajan Helsingissä. Hiilesmaa asuu Hämeenlinnassa ja ehdottikin sitten Matrixtoria. Onhan tämä hieno paikka – kun päivä on täynnä niin voi laittaa saunan kuumenemaan ja katsella seinän kokoista tykitettyä videokuvaa.
Teräsbetonin kolmas levytyssessio on lähestymässä päätöstä. Tänään Ahola sekä Arto Järvinen ja Viljo Rantanen, yhtyeen kitaristit, nauhoittavat taustakuoroja. Rumpali Jari Kuokkanen ei ole laulumiehiä, joten hänen palveluksiaan ei nyt kaivata. Kielisoitinkolmikko on nyt ensimmäistä kertaa studiossa yhtä aikaa Myrskyntuojan tiimoilta.
– Stalin, Churchill ja Hitler eivät viihdy yhdessä kovin hyvin, Järvinen hymähtää.
– Arton vertauksessa on tavallaan pointtinsa. Bändissä on kolme biisinkirjoittajaa ja sitä kautta kolme johtajaakin. Deadlinen lähestyessä tehdään toisinaan kipeitä päätöksiä ja peitset kalisevat kovastikin. Onhan se aina hankala paikka, kun sielun syövereistä kummunneita kappaleita ryhdytään arvostelemaan. Sydän on jo nyt täynnä haavoja ja verta vuotaa koko ajan enemmän, kuvailee Ahola.
Teräsbetonin johtoryhmä tuntee toisensa perinpohjin – niin ihmisinä kuin biisinikkareinakin.
– Meillä on maneerimme. Rantaselta tulee melodisia powerbiisejä, joissa on niin sanottuja vitossointuja ja pitkiä kertosäkeitä. Aholan ideoissa kuuluu usein tietty poljenta ja rytmi, Järvinen miettii.
– Arto on puolestaan musta hevonen, sillä hän tekee hyvinkin erilaisia kappaleita. Usein niistä kuitenkin löytyy tiettyä eeppisyyttä, sankarihenkisyyttä ja teatraalisuutta. Ja miehen sanoituksissa on korkea moraali. Toki kolmen tekijän konseptista aiheutuu joskus ongelmia. Muiden jätkien demot on laulettu oktaavia alemmalta ja toisinaan oikean tulkinnan löytäminen on hankalaa. Saatan sitten vetää aika matalalta, kuten uuden levyn Ukkoshevonen-biisissä.
Studion pöydällä makaa sanoitusliuskoja, jotka paljastavat uusien Teräsbetoni-biisien nimiä. Tutulta kalskahtavien otsikoiden (esimerkiksi Metallin voima ja Teräksen taakka) ohella Myrskyntuojalle on tulossa Mokoman hengentuotteelta kuulostava Huominen tulla jo saa. Nyt taltiointivuorossa on kuitenkin levyn kerrasta tarttuva avausraita Voiman vartijat. Miksauspöydän takana istuva Hiilesmaa tiedustelee miesten valmiustilaa ja pian laulutilasta kaikuu kertosäe, jonka sanat on suunnattu yhtyeen faniarmeijalle: ”Voiman vartijat, kutsumme taas kuulkaa, kentät kunnian, teidän nimiänne huutaa”.
Jo edellisen Vaadimme metallia -levyn tuottaneelta Hiilesmaalta satelee ohjeita: ”Vetäkää salamyhkäisemmin”, ”tähän tarvitaan lisää vaseliinia” ja ”pikkuoravien aika meni jo, nyt pitäisi kuulostaa isoilta oravilta”. Kuten aina, hymy on köörinauhoituksissa herkässä ja laulajien keskuudesta kuuluu tuon tuostakin kovaäänistä kommentointia tyyliin ”ei siellä orjakaleerissakaan kaikki osanneet laulaa” ja ”luulisi olevan hankala vetää näin, oikeita nuotteja vältellen”. Ja jokaista lausahdusta säestää railakas nauru.
– Helvetti, sori sori, onneksi tuon voi leikata pois, huudahtaa Ahola, kun Orjakaleeri-biisin alun hyminäkohtaa on kokeiltu muutaman kerran.
– Joo. Siinä se olikin, tämän levyn tekemisen tunnuslause: ”Helvetti, sori sori, onneksi tuon voi leikata pois”, kuittaa Hiili välittömästi.
Ja taas kaikkia naurattaa.
Teräsbetonin biisejä tekevä kolmikko Jarkko Ahola (laulu, basso), Arto Järvinen (kitara) ja Viljo Rantanen (kitara) kertoivat Soundille uuden Myrskyntuoja-pitkäsoiton biiseistä.
Voiman vartijat
– Syntyi viimeisenä, vailla paineita. Perinteinen Teräsbetoni-biisi, jonka lyriikassa kiitetään faneja ja kerrotaan alkuajoista – kertosäkeen nykyhetkeä unohtamatta. Kappaleen ajo osoittautui imukkaaksi, joten tästä tuli avaaja.
(Ahola)
Painajainen
– Tekstistä löytyy uutta näkökulmaa taistelukenttiin painajaisten näkemisen kautta. Ideana oli tehdä tiukka, nopea ja ilkeä biisi, jossa Kuokkanen pääsee oikeuksiinsa "perunoita kellariin" -filleissä. Lopussa otetaan luulot pois fiiliksellä ja pitkillä huudoilla. Bridgen tuskankiljahduksissa oli sen verran autenttisuutta, että Hiili joutui sulkemaan kanavan nähdessään sielunsa silmin kuinka miestä raiskataan.
(Ahola)
Missä miehet ratsastaa
– Hurtti ja hulvaton Euroviisu-laukka. Railakkaita veisuja on mukava vetää livenä. Biisiin tuli tulkinnanvaraista lyriikkaa ja tarttuvaa meininkiä. Soturit löytävät itsensä keikalta ja lampaat aivan muualta.
(Ahola)
Ukkoshevonen
– Warner Musicin Osku Ketola ehdotti biisiä "hevosesta, jonka silmissä palaa helvetin tuli". Tartuin ideaan ja syntyi kasariheviä. Erityisen tyytyväinen olen viimeisiin, rullaavampiin kertseihin.
(Rantanen)
Orjakaleeri
– Biisin se juttu on tyly ja draivikas riffi. Orjakaleerissa soutaminen on armotonta touhua. Kiitoksia myös Tony Iommille, vaikka kehitinkin sitä sahausta omaan suuntaan. Introna kuullaan demoa ja alun kuorolaulun perässä kuuluva "rapina" on vuotoa luureista.
(Ahola)
Paha sanoo
– Otsikko tuli livemiksaajamme Pete Knuutisen lausahduksesta, mutta tekstin lopullinen idea syntyi vasta loppumetreillä. Lainasin ideoita ronskisti muualta – ja jälki on piristävän erilaista Teräsbetonia.
(Järvinen)
Teräksen taakka
– Kirjoitin tunnelmallisen laulun synkkänä hetkenä. Mietin sitä vittuilun määrää, joka on kaadettu niskoillemme. On kuitenkin mahtavaa olla Teräsbetonin riveissä, kuten siellä lauletaan: "Käy tie keskeltä vihan liekkien, täyttyy taivas nuolista valheiden, vaan jaksaa eteenpäin täytyy taas tänäänkin soturin, kunnes päästää viimeisen henkäyksen, sellainen on taakka teräksen." Pitäähän sitä nyt draamaa olla!
(Ahola)
Metallin voima
– Debyyttilevyn Teräksen varjo oli ensimmäinen Teräsbetoni-kappaleeni ja palasin nyt samoihin fiiliksiin. Nopeutta ja voimaa, viimeistään c-osan thrash-riffissä. Sanoituksessa tärkeintä oli luoda tunnelmia ja kuulostaa hyvältä, ilman sen ylevämpää sisältöä.
(Rantanen)
Kuumilla porteilla
– Teksti perustuu Frank Millerin näkemykseen Thermopylaen taistelusta. Kahden koviksen vastakkainasettelu antoi myös minulle mahdollisuuden osallistua levyn lauluosuuksiin.
(Järvinen)
Vihollisille
– Vastaveto edellislevyn Sotureille-biisille. Terveisemme niille, jotka jaksavat edelleen kitistä bändimme olemuksesta tai menestyksestä. Sävellyksenä perusbetonia. Ohjeistukseni Hiilelle kuului, että "loppukertsin pitää olla iso" – ja näin myös tapahtui.
(Rantanen)
Huominen tulla jo saa
– Halusin tehdä hitaahkon, arvokkaan ja uljaan moniosaisen biisin, muuttumatta kuitenkaan liian vaikeaselkoiseksi. Teksti kertoo oman kohtalon hyväksymisestä.
(Ahola)
Seiso suorassa
– Moderni työväenmarssi. Levylle oli ehdolla muitakin suoraselkäisyyteen rohkaisevia kappaleita, mutta vain tämä jäi henkiin.
(Järvinen)
Teksti: Timo Isoaho