Type O Negative – 17 mustan huumorin vuotta



Huumeongelmia, parantolajaksoja, psykiatrista hoitoa, vankilareissuja ja läheisten kuolemia. Type O Negativen Peter Steelen viime vuosiin on mahtunut yhtä jos toistakin. Ainakin jos miestä itseään on uskominen.

Helmikuun alku, amsterdamilainen hotellihuone. Ulkona helottaa aurinko ja mittari näyttää kymmentä lämpöastetta. Hieman toisenlaista kuin Suomessa, jossa paukkuu melkein kolmenkymmenen asteen pakkanen. Mustaan puvuntakkiin, vihreään paitaan, tummiin farkkuihin, valkoisiin sukkiin ja lenkkareihin pukeutunut Peter Steele istahtaa pienen pyöreän pöydän ääreen ja ryhtyy jakamaan Suomi-tietouttaan. Onneksi kerrankin voi olla varma, ettei haastateltava latele näitä juttuja vain toimittajan mieliksi. Steele on ihan oikeasti kiinnostunut Suomesta ja muista Pohjoismaista.

– Olin äskettäin Islannissa tapaamassa sukulaisiani. Olisin itse asiassa halunnut tehdä Dead Againiin liittyvät haastattelutkin siellä, mutta valitettavasti suunnitelma osoittautui liian kalliiksi.

Steele on maailmankansalainen. Miehellä kun on sukujuuria Islannin lisäksi ainakin Venäjällä ja Puolassa (hänen oikea nimensähän on Peter Ratajczyk). Itään viittaa myös Dead Againin hyvin typeonegativemainen kansikuva, joka esittää vuonna 1916 kuollutta venäläistä mystikkoa Grigori Rasputinia. Vihamiehethän yrittivät tappaa tätä Venäjän tsaariperheen suosioon noussutta rietastelijaa useaan otteeseen, mutta häntä ei saatu hengiltä edes ampumalla. Steeleä ei ole yritetty tappaa, ainakaan kovin monta kertaa, mutta muita yhtäläisyyksiä hänen ja Rasputinin väliltä kyllä löytyy. Esimerkiksi kookas sukuelin.

– On kummallista, ettemme ole aikaisemmin keksineet laittaa Rasputinia levyn kanteen. Jos hän eläisi tänään, niin yrittäisimme ehdottomasti saada hänet liittymään Type O Negativeen. Hän voisi esitellä valtavaksi väitettyä elintään, eikä minun enää tarvitsisi lähteä siihen pelleilyyn (Steele viittaa Playgirl-lehteen, jonka sivuilla hän esiintyi vuonna 1995).

– Playgirl oli melkoinen järkytys. Kuvittelin olevani esillä parin kuvan myötä jossakin takasivuilla, mutta minuthan oli isketty kanteen. Pohjimmiltani olen äidin kiltti katolinen poika ja yritin tietysti salata perheeltäni koko asian. Pahaksi onneksi siskoni näki Playgirlin kioskilla ja kantoi sen kotiin. Se oli kamalaa.

Paksun mustan tukkansa poninhännälle kietaisseen Steelen edessä on puolitäysi, vai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa puolityhjä, lasi punaviiniä. Yhtäkkiä basistilaulaja kääntyy levy-yhtiön naispuolisen edustajan puoleen ja sanoo täysin vakavalla naamalla: – Tuopa toimittajalle viiniä, en halua juoda yksin. Ja jos hän haluaa haastattelun jälkeen sinut, senkin täytyy onnistua!

Hetken hiljaisuuden jälkeen Steele räjähtää hänelle tunnusomaiseen nauruun ja lisää edellisen kaltaisen huumoriheiton olevan "osa brooklyniläistä arkea". Ja kun nauru nousee parimetrisen jättiläisen syvimmistä sisuksista niin se tuntuu tärisyttävän koko huonetta. Tosin vastapäätä istuva mies on joskus ollut jykevämmässäkin kunnossa. Tuska-festivaaleilla 2003 muusikko oli vielä täyttä peruskalliota alusta loppuun, mutta alkuvuodesta 2007 tilanne on eittämättä hieman erilainen. Steelen olemus on jotenkin heiveröinen ja vähän ukkomainenkin. Hän toki näyttää päällisin puolin kirveellä veistetyltä itseltään, mutta aavistuksen epävarmat liikkeet ja jatkuva köhiminen eivät tahdo istua tämän lihaksikkaan ja kaikesta huolimatta vasta 45-vuotiaan miehen habitukseen.

– Näytänkö minä paskalta? Aivan varmasti. Vaihdoin äskettäin masennuslääkitystä, ja aikaerokin vaivaa. Olisinko nukkunut viime yönä kolmeakaan tuntia, joten älä pahastu haukotteluni takia. Onneksi sain sentään runkattua ensimmäisen kerran moneen kuukauteen, se sentään loi uutta uskoa tähän elämään.

Ja taas Steele tärähtää nauramaan. Uskoako miestä vai ei? Se onkin eräs Type O Negative -haastattelujen mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Mutta toisaalta taas, mitäpä muutakaan toimittaja voi? Tarinat täytyy kertoa eteenpäin, olivatpa ne uskomattomia tai sitten eivät.

– Olen saanut elämässäni toisen mahdollisuuden. Ja taas toisen mahdollisuuden. Itse asiassa olen saanut sen toisen mahdollisuuden varmaan tuhat kertaa, Peter jatkaa kuin ohimennen.

Tällä kerralla hän mitä ilmeisimmin puhuu totta, sillä miestä koskevat tiedonannot ovat viime vuosina olleet kovin mollivoittoisia. Pahinta sai pelätä toukokuussa 2005, kun Type O Negativen nettisivulle ilmestyi Peter Steelen hautakivi ja teksti "free at last". Pian selvisi, että kuolinuutisessa olikin kyse vain kosketinsoittaja Josh Silverin pilasta.

– Tämä on tyypillinen esimerkki viljelemästämme brooklyniläisestä huumorista. Makaaberit vitsit toimivat – mutta tällä mainitulla kerralla Josh meni vähän liian pitkälle. Sain nimittäin turhan paljon huomiota naapurustossani, kun poliisit tulivat aamuyöllä tarkistamaan, olenko tehnyt itsemurhan. Enkä edes ole itseni tappamisesta kiinnostunut henkilö, vaikka monet saattavatkin ajatella niin muutamien biisiemme perusteella. Toisaalta taas, mitä pikemmin kuolen, sen parempi. Mutta aion pitää vielä hieman hauskaa ennen pelin loppua.

Virheellisen kuolinuutisen jälkeen Steelestä ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Levy-yhtiön edustajat tai bändin muut jäsenet eivät suostuneet kommentoimaan Peterin olinpaikkaa tai yleistä vointia. Myöhemmin selvisi, että muusikko oli istunut kuukauden päivät Riker’s Islandin vankilassa, viettänyt periodin parantolassa (tarkoituksena päästä eroon riippuvuudesta alkoholiin, kokaiiniin ja Burger Kingiin) sekä käynyt hoitojaksolla psykiatrisessa laitoksessakin.

– Vankilakeikan tarina on minulle hyvin tyypillinen. Rakastuin väärään ihmiseen ja pian huomasin olevani keskellä kolmiodraamaa. Tilanne kehittyi varsin tulenaraksi, ja tämä kolmas pyörä törmäsi sitten nyrkkiini sellaisen viitisenkymmentä kertaa. Sain ehdonalaisen tuomion, joka muuttui myöhemmin ehdottomaksi. Olisin voinut saada pidemmänkin kakun, ellei tuomari olisi sattunut olemaan Type O Negative -diggari.

– Voiko ihminen tehdä mitään typerämpää kuin tutustua huumaaviin aineisiin vanhalla iällä? Morkkikset olivat aivan kamalia, sillä koin aina tappaneeni jonkun osan itsestäni. Tästä juontaa juurensa myös uuden levyn nimi Dead Again. En ole vieläkään mikään pyhimys, mutta painotan silti huumeiden olevan kuolettavia. Vanhan sanonnan mukaan "on terveellisempää oppia muiden virheistä". Hyvät ihmiset, uskokaa minua!

Steelen mukaan lähes kaikki toimittajat ovat käynnistäneet kysymystulvansa tiedustelemalla syitä Dead Againin myöhästymiseen. Edellä niitä jo lueteltiinkin.

– Yhtyeen muilla jäsenillä on jälkikasvua. Niin sanotun siistin selityksen mukaan albumin tekeminen venähti, koska bändin jätkät eivät saaneet hommattua lapsenvahteja tarpeeksi usein – ja tämä on muuten aivan totta!

Oletko varma, ettei sinulla ole lapsia?

– Niin. Se on hyvä kysymys. Toivottavasti ei. Millaisia hirviöitä hekin olisivat?

Palataan Type O Negativen tyylikkääseen paluualbumiin hieman myöhemmin, mutta sukelletaan sitä ennen Peter Steelen musiikilliseen historiaan. Vuonna 1962 syntyneen miehen ensimmäinen levyttänyt bändi kantoi nimeä Fallout ja Steelen matkassa viihtyi jo tuolloin myös muuan Josh Silver. Vuonna 1979 perustettu ja kolmisen vuotta toiminut yhtye julkaisi yhden vinyylisinglen, joka sisälsi biisit Rock Hard ja Batteries Not Included. Ruumisautolla keikkamatkansa tehnyt Fallout soitti kerran Twisted Sisterin lämmittelijänäkin.

– Tässähän tulee melkein tippa linssiin noiden aikojen muistelusta! Silloin ei otettu paineita mistään, elämä oli pelkästään mukavaa. Isäni ja äitini olivat hengissä, työskentelin osa-aikaisena erilaisissa paikoissa ja niin edelleen. Se oli normaalia amerikkalaisen perheen elämää ja bänditouhut kulkivat mukana siinä sivussa, Steele selittää hitaasti.

– Minullakaan ei muuten ole Falloutin levyä. Jossakin vaiheessa niitä vielä lojui nurkissa, mutta taisin antaa ne humalapäissäni pois. Käsittääkseni Joshilla on edelleen iso kasa sinkkuja. Levyä painettiin vain viisisataa kappaletta, joten se on nykyään melkoinen harvinaisuus. Varsinkin jos ne lojuvat Silverin autotallisssa!

Fallout kuihtui hiljalleen pois, mutta Steele ilmestyi pian markkinoille hardcorea, punkkia ja thrashia yhdistelevän Carnivoren laulajabasistina. Esimerkiksi ydinsodan jälkeisestä ajasta laulanut yhtye esiintyi unohtumattomissa promokuvissa ja myös biisien nimet (Jesus Hitler, Male Supremacy, Suck My Dick ja God Is Dead) herättivät runsaasti huomiota.

– Yritimme ärsyttää ihmisiä kaikin mahdollisin tavoin. Se olikin helppoa, sillä lauloimme miesten ylivallasta sekä fasismista ja herjasimme uskontoja. Mielestäni shokeeraaminen on rockin tärkein tehtävä: jengi täytyy saada takajaloilleen. Carnivoren luolamiesimago oli muuten peräisin Mad Max -leffoista, eikä suinkaan Manowarilta niin kuin monet tuntuivat ajattelevan.

– Carnivore ei koskaan tehnyt varsinaista kiertuetta. Keikkailimme New Yorkin lähialueilla ja meininki oli paikoin varsin hurjaa. Oli melkoinen harvinaisuus mikäli pystyimme soittamaan yli kolme biisiä. Konsertteihin saapui kaikenlaisia ryhmittymiä, kuten skinejä ja punkkeja. Keikan alusta ei yleensä kulunut kauankaan, kun käynnissä oli ankara joukkotappelu. Usein tapahtuma keskeytettiin siihen paikkaan, ja ihmiset siirtyivät ulos jatkamaan rähinöintiä. Jos muistan oikein, niin kaikki 80-luvun Carnivoren keikat päättyivät isoon tai pienempään mellakkaan.

Carnivore on palannut lavoille silloin tällöin. Edellisen kerran tämä tapahtui, enemmän tai vähemmän yllättäen, alkusyksystä 2006. Bändi esiintyi esimerkiksi Wackenin hevifestareilla sekä Yhdysvalloissa. Yhtye ei kuitenkaan enää verhoutunut luolamiesasusteisiin.

– Aikoinaan pitkäkään keikka, mikäli onnistuimme joskus sellaisen soittamaan, ei tuntunut missään. Nykyään on pakko hengähtää tuon tuostakin. Eipä tuota reilun kahdenkymmenen vuoden taukoa oikeastaan muuten huomaakaan. Mutta muistan kyllä ihmetelleeni Wackenin lavalla ajan kulumista. Jälkikäteen ajateltuna vuodet tuntuvat lähinnä kuukausilta. Ja olihan se kieltämättä hienoa rykäistä Jesus Hitler Saksassa noin 50000 ihmisen edessä.

Carnivore lopetti toimintansa alkuvuodesta 1988, syyksi ilmoitettiin miehistön keskinäiset erimielisyydet. Steele oli kurkkuaan myöten täynnä bändejä ja biisejä. Hän lainasi bassokamansa kavereilleen ja jatkoi työtään New Yorkin puistoyksikössä. Vasta rumpali Sal Abruscaton houkuttelu käänsi Steelen ajatukset takaisin musiikin pariin.

– Vanha kaverini Sal kysäisi minua bändiin elokuussa 1989. Minulla ei ollut soittovehkeitä ja hiuksenikin olivat lyhyet, sillä olin ajatellut hakea poliisikouluun. Onneksi minusta ei tullut virkavallan edustajaa, sillä olisin joutunut pidättämään kaikki kaverini, Peter nauraa.

– Innostuin taas soittamisesta ja kysäisin mukaan Joshin. Sal puolestaan kaappasi remmiin Kennyn (Hickey, kitara). Pidimme virallisen bändikokouksen Prospect Parkin puistossa 27.8, ja ristimme itsemme No Minorityksi tai Repulsioniksi, en muista tarkasti. Vuoden viimeisenä päivänä nimi muuttui Subzeroksi ja samaan aikaan muovautui myös "nolla miinus -symboli". Kävimme myös ottamassa nolla miinus -tatuoinnit vain huomataksemme, että New Yorkissa vaikuttaa toinen Subzero. Sitten piti ideoida bändille uusi nimi, jolle sopii myös nolla miinus -logo.

Muusikko huomauttaa samaan hengenvetoon, ettei oikeastaan pidä Slow, Deep And Hardia (1991) Type O Negativen ensilevynä.

– Slow, Deep And Hard sisälsi periaatteessa Carnivorelta jääneitä juttuja. Biiseissä oli toki uusiakin elementtejä, mutta iso osa riffeistä oli peräisin edellisen bändin jätevarastosta. Sen vuoksi miellän Slow, Deep And Hardin jonnekin Carnivoren ja Typen välimaastoon. Sanoituksissa ei enää hurjasteltu ydinsodan jälkeisissä tunnelmissa vaan useat lyriikat liittyivät erääseen epäonnistuneeseen ihmissuhteeseen. Levyn avausraita Unsuccessfully Coping With The Natural Beauty Of Infidelity ei jätä kauheasti tulkinnan varaa.

Steelen mukaan vasta Bloody Kisses (1993) on ensimmäinen puhdasverinen Type O Negative -albumi. Vuoden 1992 The Origin Of The Feces, jota mainostettiin livelevynä, purkitettiin oikeasti Systems Two -studiossa Brooklynissa ja suuri osa kappaleistakin oli peräisin Slow, Deep And Hardilta. The Origin Of The Fecesille luotiin "livetunnelmaa" lisäämällä biisien väliin yleisön mölinää, ja eräässä vaiheessa kuviteltu keikka jopa keskeytyy pommiuhan takia. Bändi viittasi tällä Slow, Deep And Hardin jälkeiseen Euroopan-kiertueeseen, jonka aikana Type O Negative sai tottua monenlaisiin uhkauksiin. Orkesteria syytettiin esimerkiksi natsisympatioista.

– Silloinen levy-yhtiömme Roadrunner ei ilahtunut tällaisesta albumin mittaisesta kepposesta. The Origin Of The Feces onkin ehdottomasti eräs Type O Negativen kaikkien aikojen parhaista piloista, Steele hohottaa ja jatkaa:

– The Origin of the Fecesin jälkeen olimme valmiita Type O Negativen varsinaiseen esiintuloon niin biisien kuin tuotannonkin suhteen. Bloody Kissesille päätyi roppakaupalla rutikuivaa huumoria ja musiikki kuulosti jonkinlaiselta Black Sabbathin, The Beatlesin, The Sisters Of Mercyn, The Doorsin ja Dischargen risteytykseltä.

Steele itse pitää erittäin paljon Bloody Kissesin seuraajasta October Rustista (1996), mutta aikaisempia goottivaikutteisempi levy olisi kuulemma voinut olla vieläkin parempi. Peter sanoo olevansa ylpeä biiseistä, mutta miestä harmittaa edelleen October Rustin "radioystävällisyys".

– Jostakin syystä suostuin kuuntelemaan levy-yhtiön toiveita October Rustin suhteen, hehän halusivat meiltä Bloody Kissesin kaupallisen kakkososan. No, World Coming Downin suhteen pidimme päämme alusta loppuun.

World Coming Down (1999) on painostava levy, joka käynnistyy Steelen tilityksellä kokaiiniriippuvuudesta. Peter laulaa myös läheistensä kuolemista ja mukana on myös soundimaailmoja, joiden tarkoituksena on kuvata Type O Negativen jäsenten odotettavissa olevia kuolintapoja. Liver viittaa tietysti alkoholiin, Lung tupakointiin ja niin edelleen. Tyypillistä Type-pilailua siis.

– Kukaan meistä ei enää polta, joten World Coming Downin ennustukset kapsahtivat kuuseen. Niinhän meille käy yleensä asiassa kuin asiassa; metsään mennään. En oikeastaan pysty kuuntelemaan World Coming Downia nykyään, sillä biisit tuovat mieleen aivan liian epämiellyttäviä muistoja, Peter sanoo vaimeasti.

Vuoden 2003 Life Is Killing Me puolestaan osoitti bändin olevan taas matkalla kohti omia juuriaan. Levy tarjosi yhtyeelle niin tunnusomaisia tarttuvia melodioita ja jopa vanhaa kunnon huumoria; esimerkiksi lainakappale Angry Inch kertoo epäonnistuneesta sukupuolenvaihdosleikkauksesta.

Kuten jo aikaisemmin mainittiin, Life Is Killing Men kiertueen jälkeen Type O Negative vetäytyi julkisuudesta. Osa fanikannasta ehtikin jo vakuuttua yhtyeen lopettaneen toimintansa. Virallisen helpotuksen huokauksen sai päästää vasta viime vuoden marraskuussa, kun Type O Negative ilmoitti julkaisevansa uuden levyn maaliskuussa. Vielä parempi uutinen vanhoille diggareille on puolestaan se, että Dead Again saattaa olla jopa kaikkien aikojen paras Type-albumi. October Rustin ystäville levy saattaa toki olla turhan moniulotteinen, mutta Slow, Deep And Hardin tapaisesta sinkoilusta pitäville Dead Again uppoaa kakistelematta. Pitkäsoiton biiseissä kaikuvat Steelen lukemattomat suosikit, joista voi ilmeisimpien lisäksi mainita ainakin Duran Duranin, GBH:n, Rushin, My Bloody Valentinen, The Cultin ja Devon.

– Uusi albumi ei välttämättä ole aivan niin paska kuin jotkut muut julkaisumme, Steele suostuu sanomaan.

– Dead Again kuulostaa selkeästi sekoitukselta kaikkia aikaisempia levyjämme. Välillä käväistään Carnivore-henkisissä hardcore-tunnelmissa (esimerkiksi Tripping A Blind Man) ja toisinaan ollaan enemmän Bloody Kissesin tarttuvilla linjoilla (esimerkiksi The Profits Of Doom).

Dead Again henkii myös yllättävän vahvoja 70-luvun tunnelmia. Bändin fiilistely kuulostaa kautta linjan ilmavalta ja vapautuneelta.

– Juuri sellaiselta kokonaisuuden on tarkoituskin soundata! Joskus takavuosina viilasimme biisejä kuukausitolkulla ja soitimme juttuja yhä uudestaan. Nyt jammailimme kappaleita treeneissä ja annoimme biisien kehittyä luonnolliseen suuntaan. Studiossa kukin veti omat osuutensa läpi muutaman kerran ja valitsimme sitten jonkun näistä otoista. Instrumenttien täydellinen hallinta ei ollut pääosassa, sillä panostimme oikeaan tunnelmaan. Dead Againista muovautui lopulta yllättävän positiivinen levy, Steele miettii ja kiirehtii jatkamaan:

– Onneksi sanoituksista löytyy taas vastapainoa näille hilpeille melodioille. Kirjoitan tekstejä omasta elämästäni, toki rankasti mielikuvituksella väritettynä. Ja kun menneet vuodet ovat olleet täynnä hautajaisia niin eihän se voi olla heijastumatta sanoihini. Äitini kuoli viime vuonna ja läheisistä ystävistäni ovat menehtyneet esimerkiksi Dimebag Darrell sekä Carnivoressa soittanut Keith Alexander. Tällaisten juttujen kautta sitä tiedostaa myös oman kuolevaisuutensa vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Eräs levyn mielenkiintoisimmista lyriikoista löytyy biisistä Halloween In Heaven. Sanoituksissa luetellaan lukuisia laatikkoon laitettuja rocktähtiä, esimerkiksi Bon Scott, John Entwistle ja The Beatlesin ukkeleita.

– Kappale on tribuuttimme Dimebagille, vaikka häntä ei mainitakaan tekstissä. Olisin toki halunnut pitää Dimen täällä joukoissamme, mutta toisaalta äijä saa nyt kepittää John Bonhamin, Jimi Hendrixin ja Jim Morrisonin kanssa. Ei kai sekään hassumpaa ole.

Steele miettii pitkään, kun häneltä kysyy, jäikö mikään asia vaivaamaan mieltä Dead Againin suhteen.

– No, jossakin vaiheessa oli puhetta Glenn Danzigin ja Phil Anselmon vierailuista. Valitettavasti aikataulut kiristyivät projektin lopussa siihen pisteeseen, että nämä suunnitelmat piti unohtaa. Ehkä sitten seuraavalle levylle, kera Henry Rollinsin, Marilyn Mansonin ja Rob Zombien.

Peter, vielä yksi juttu. Type O Negativen yhteydessä mainitaan aina Brooklyn, niin itsenne kuin muidenkin toimesta. Mikä tuossa kaupunginosassa kiehtoo vuodesta toiseen? Voisitko kuvitella muuttavasi Brooklynistä?

– Huhut yhtyeemme brooklyniläisyydestä ovat vahvasti liioiteltuja. Johnny ja Kenny ovat nimittäin muuttaneet aikoja sitten Long Islandille. Asuminen Brooklynissä on usein yhtä helvettiä, mutta jostakin syystä olen kuitenkin jumittunut sinne. Jotakin kummallisen kiehtovaa Brooklynissä kuitenkin on; jos olen pitkään pois kotoa niin alan kaivata jopa liikenneruuhkia. Lisäksi paikalliset ihmiset ovat sopivasti sarkasmiin kallellaan. Ei ole olemassakaan niin vakavia asioita, etteikö niistä voisi vääntää mustaa tai mustempaa huumoria. Sellaista Brooklynissä on.