Vastakkainasettelut ovat herkullisia. Musiikista puhuttaessa niiltä ei voi välttyä, ja yleensä ihmiset tietoisesti ruokkivat niitä. Usein jostain artistista tai tyylistä pitäminen on lähes yhtä merkityksellistä, kuin sen enemmän tai vähemmän kuvitteellisen vastapoolin väheksyminen.
Populaarimusiikin historiassa pop ja rock ovat olleet perinteisesti vastakkaisia ilmiöitä, vaikkakaan nykyisin niihin ei liity yhtä selvää erottelua ainakaan laadullisesti. Etenkin 60- ja 70-luvuilla sana ”pop” liitettiin selkeästi kaupalliseen, ei-aitoon ja viihteelliseen musiikkiin, kun puolestaan ”rock” tarkoitti aitoa, sydämestä ja selkänahasta lähtevää, vaarallista musiikkia.
Rockin ja popin muinaisesta erottelusta löytyy pohdintaa esimerkiksi Simon Frithin rocksosiologian klassikosta Rockin potku (Sound Effects, 1981).
Nykyisin pop ja rock tarkoittavat ennen kaikkea musiikkityylillisiä genrejä, mutta periaatteessa samanlainen jaottelu on olemassa. Yhdistämättömille vastapuolille asettuvat kätevästi esimerkiksi stailatut Idols-tähdet ja ikuisesti kouralliselle faneja soittava kellaripunkbändi.
Tässä taannoin oli Hesarin kulttuurisivuilla artikkeli (”W.A. Mozart vastaan Mr. Lordi”, HS 25.7.) aiheesta taidemusiikki vs. popmusiikki, jossa lähinnä tyydyttiin toistelemaan vanhoja argumentteja. Yksi on sitä mieltä, että vastakkainasettelussa ei ole mitään mieltä, toinen puolustaa klassista musiikkia ja kolmas popmusiikkia, ja kaikki esittävät ymmärtävänsä solidaarisesti toisiaan.
Alttoviulisti Teemu Kupiaisen kommenteissa oli muutama kiinnostava kohta. Mies myöntää kuuntelevansa myös popmusiikkia ja antaa esimerkiksi Stevie Wonderin: ”Wonder on ihmisläheinen ja humaani, mutta esimerkiksi Beethovenin myöhäisissä jousikvartetoissa mennään tietoon, jota Wonderilla ei ole”. Kommentissa ärsyttää lähinnä se, kuinka Kupiainen yrittää vaikuttaa molempia puolia ymmärtävältä, mutta samalla dissaa täydellisesti Wonderin musiikilliset ansiot, joita kuitenkin yleisesti pidetään (ainakin täällä pop-puolella) kiistattomina.
Hieman myöhemmin Kupiainen puolustaa klassisen musiikin ylivoimaisuutta: ”Taidemusiikissa on jotain pyhää, joka koskettaa ihmistä syvältä ja johdattaa ihmisyyden alkulähteille. Se on heijastusta universaaleista luonnonlaeista[…]”.
Kuulostaako tutulta? Täsmälleen samat sanat voisi istuttaa kenen tahansa intohimoisen rockfanin suuhun, joka yrittää selittää The Stoogesin voimaa.
Itseäni taidemusiikin ja popin vastakkainasettelussa ärsyttää lähinnä se, että useimmiten ainoana mittarina pidetään musiikin kompleksisuutta. Eihän taidemaailmassakaan käsittääkseni ole samanlaista arvostukseen perustuvaa leiriytymistä vaikkapa abstraktismin ja fotorealismin välillä?