Bob, Patti, Zara ja Fatoumata – Pori Jazz 2014 | 17.–19.7. Pori

Millaisia massoja Bob Dylan mahtaisi vetää puoleensa, jos hän asettuisi esittämään muutamaa kymmentä tunnetuinta lauluaan alkuperäisversioille uskollisina sovituksina? Muutenkaan Dylania ei kiinnosta pelata musiikkibisneksen sääntöjen mukaan. Mies sai mittansa täyteen palvontaa ja median kuohuntaa jo 1960-luvulla, mutta onneksi musiikin tekeminen ja esittäminen kiinnostavat yhä.

Valokuvaaminen oli kiellettyä, eikä kameraväellä ollut asiaa lavallekaan. Näyttämöä reunustaneille jättinäytöille ei tykitetty lähikuvia tähden ilmeistä tai solistien vilistävistä sormista, vaan kaukaa kuvattu yleisnäkymä harmaa-asuisesta herrasmiesorkesterista sekä sen mustaan pukuun ja harmaaseen lierihattuun sonnustautuneesta johtajasta.

Dylan tunnusti yleisön läsnäolon muutamalla nyökkäyksellä ja ylimääräistä numeroa seuranneella orkesterin yhteiskumarruksella. Linja oli tyylikäs ja myös tarkoituksenmukainen, jos tavoitteena oli luoda tilanne, jossa sekä bändi että yleisö keskittyvät musiikkiin. Ne, jotka tahtoivat kuulla Dylanin suusta, että Suomi on kaunis maa ja Porissa on suuri kunnia esiintyä, pettyivät pahanpäiväisesti. Musiikin vuoksi tulleet saivat puolentoista tunnin annoksen maailman parasta americanaa. 

Dylanin lauluäänen rapautuminen käheäksi raakkumiseksi on noteerattu lukemattomia kertoja, mutta kummasti se taas kantoi osana juurevan, sävykkään ja suurenmoisesti svengaavan sekstetin sointia. Bändin soundi risteytti viimeisimpien levyjen äreänkarhean bluesin ja 1960-luvun lopun kantrirokkaavat kokeilut. Jos Dylan olisi esitellyt bändinsä, olisin aplodeerannut innokkaimmin Donnie Herronille, joka päivysti enimmän aikaa stilikan takana, mutta rikasti äänimaisemaa myös kielisoittimin.

Useimmat uusimpien albumien kappaleet tunnisti ensi soinnuista. The Levee’s Gonna Break rokkasi kuin Johnny Burnetten Trio ja Thunder On The Mountain vielä pykälän verran myrskyisämmin. Cry A While sulatti yhteen amerikkalaisen rytmimusiikin kantrista jazziin. To Ramona ja A Hard Rain’s A-gonna Fall taas taipuivat valssiksi. Steel-kitaran ja Tony Garnierin bassoviulun hallitsema Girl From The North Country sekä Shelter From The Storm osuivat lähimmäs perinteisen balladismin kauneutta. Oman iltani huipensi vahvasti tex-mexillä maustettu Desolation Row, joka olisi saanut minun puolestani jatkua vielä toiset kymmenkunta minuuttia.

Illan ensimmäiset dylanit kuultiin jo pari tuntia ennen harmaahattuisen herran esiintymistä, sillä Everything Is Broken aloitti Bettye Lavetten komean osuuden. 68-vuotiaan Lavetten äänihuulet ovat kokeneet kutakuinkin saman kohtalon kuin viisi vuotta vanhemman virkaveljensä värkit, mutta se ei laulua ainakaan latistanut. Lavette kuului 1960-luvulla soul-laulajien parhaimmistoon, mutta kovat ajat loppuivat vasta tällä vuosituhannella. Puhdasoppinen soul on jäänyt taakse, mutta sielu elää ja kuuluu edelleen Lavetten rosoisissa tulkinnoissa.

Sain pari vuotta sitten käsiini The Souljazz Orchestran levyn Freedom No Go Die. Arvelin kuulemani perusteella, että tässä pauhaa tusina musikanttia jostain Lagosin kulmilta. Sittemmin yhtyeen kotimaaksi tarkentui Kanada, pääluvuksi puoli tusinaa ja pigmentin sävyksi kalpea. Kirjurinluodolla lavalle kapusi lopulta kaksi puhaltajaa, kosketinmies, rumpali ja erilaisia kolistimia helistellyt laulajatar. Viisikko ei villinnyt koko yleisömerta, mutta pisti mukavasti liikettä nurmilavan lähelle vaivautuneiden takalistoihin. Viimeisenä alkuiltaan kajahti Telakan Soul Power –iltojen kävijöille kovin tuttu Mista President.

1980-luvulla listoillakin pistäytynyt Suzanne Vega ei yllä laulavien lauluntekijöiden kaanonissa aivan ylimmälle oksalle, muta nyt ura tuntuu lähteneen taas pieneen nousuun. Hittejä tuskin on enää luvassa, mutta uusi materiaali lähentelee Marlena On The Wallin ja The Queen And The Soldierin kaltaisten helmien tasoa. Parilla edellisellä vierailulla Vega esiintyi pelkän kitaristin tuella. Nyt soundia voimisti rumpali. Ensi kerralla ehkä basistikin?

Ennen Pori Jazzia puhuttiin enemmän festivaalin uusista järjestelyistä kuin esiintyjistä. Harva jaksoi tuskastua siitä, että Hurts, James Blunt ja Pet Shop Boys pestattiin juhlien vetonauloiksi. Jos iskelmärokilla ja läppäripopilla rahoitetaan uudelleen käyttöön otetun lokkilavan mainio jazz-ohjelma, olkoon sitten niin. Idyllistä estradia isännöi helsinkiläinen We Jazz -porukka, jonka Matti Nives osoitti, ettei festarijuontamisen tarvitse olla löyhäpäistä hölinää ja ison käden vaatimista. Dj Eero Löyttyjärvi pyöritti juomakarsinassa ensiluokkaisia rytmimusiikkikiekkoja.

Torstai tosiaan kului uusia sääntöjä ihmetellessä. Laukut pengottiin portilla ihailtavan perusteellisesti ja vielä varmuuden vuoksi anniskeluosaston ovella. Poliisit ja järjestyshenkilöt partioivat Kirjurinluodolla näkyvästi. Pääareenan laaja ravintola-alue mutkisti paikasta toisen siirtymistä, mutta ruuhkat oppi pian välttämään. Pienen pohdinnan jälkeen omien liemien kieltämisestä löytyi hyväkin puoli: vapautuneimmat örveltäjät eivät pakkautuneet koikkelehtimaan lavan edustalle. 

Useimmat olisivat varmasti mieluummin säilyttäneet entisaikojen vapaan piknikmeiningin, mutta uutta kolmen lavan järjestelmää tuskin kukaan vastusti. Päälavasta oikealle oli pystytetty hieman vaatimattomampi nurmilava. Lokkilavaa ehdinkin jo kehua. Voin kuvitella, että esimerkiksi perjantaina Oddarrangin esiintyessä tunnelma oli juuri samanlainen kuin muinaisilla 1960-luvun jatseilla.

Palataanpa perjantain muuhun ohjelmaan. Päälavalla kaikui komea ja sielukas miesääni, kun José James otti yleisönsä. Miehen tyyli liikkuu jännästi modernin soulin, jazzin ja jopa folkin maisemissa. Setin puolivälissä ajattelin, että tunnelmat liippaavat läheltä Terry Callierin ja Bill Withersin tuotantoa, ja saman tien James vetäisikin kelpo version Withersin Ain’t No Sunshinesta ja Grandma’s Handsista. Hyvää musiikkia, ehdottomasti, mutta kaipaisi enemmän rohkeutta kumahtaakseen kunnolla.

Mutta kohta kolisi lokkilavalla, kun vauhtiin pääsi etiopialaisen jazzin keksijä, ylläpitäjä ja uudistaja Mulatu Astatke oktetteineen. Vaatimattoman oloinen vanha herra oli harjoittanut yhtyeensä eriomaiseen vireeseen, eikä materiaalissa tunnetusti ole mitään vikaa. Broken Flowers -elokuvasta tutut kappaleet herättivät suurinta riemua, mutta ilo kupli niin bändin kesken kuin yleisössäkin koko konsertin ajan. Soundit osuivat niin hyvin kohdalleen, että yleensä miksaukseen hukkuva sellokin kuului moitteettomasti.

Pienen tankkaustauon jälkeen oli aika vaeltaa kohti nurmilavaa, jolle kerääntyi George Clintonin monenkirjava ja hilpeä retkue. Parhaimmillaan estradilla soitti, heilui, hoilasi, jorasi tai käsillään käveli parikymmentä ihmistä. Poljento oli juuri sitä Parliamentin ja Funkadelicin venyvää, paukkuvaa, polveilevaa, psykedelisellä kitararaivolla terästettyä funkia, jota pitäisi saada kerralla paljon enemmän kuin tämänkertainen tunnin satsi. Mutta hyvä näinkin. Halusimme funkin, kokonaan emme sitä saaneet, mutta sentään mojovan siivun.

Päälavan lauantain käynnisti yksi tapahtuman hienoimmista esiintyjistä, kun estradille astui Fatoumata Diawaran ja Roberto Fonsecan malilais-kuubalainen septetti. Rytmisektio ja pianisti Fonseca tulivat Kuubasta. Kitaristi, koran soittaja (koristi?) ja laulaja Diawara edustivat Malia. Mannertenväliset fuusiot kuulostavat monesti jonkinasteisilta pakkoavioliitoilta, mutta tämän kombinaation siunaavat kaikki mahdolliset jumalat. Fonsecan soitossa virtuositeetti, viihdyttävyys ja pistämätön tyylitaju paiskaavat kättä harvinaisen luontevasti. Karismaattisesta Diawarasta saattaa vielä kasvaa oman mantereensa Patti Smith.

Iltapäivä jatkui viihtyisästi lokkilavalla, jolle kiipesi pianotrioja kolmin kappalein. Laatu nousi tasaisesti hyvästä erinomaisen kautta säkenöivään. Alexi Tuomarila Triosta tarttui korvaan varsinkin mietteliäs Dylan-laina Times They Are A-changing. Ei kolmikon omaakaan tuotantoa voi moittia, mutta vaikutelma jäi Amerikan vieraiden rinnalla ujonpuoleiseksi.

Marc Cary Focus Trion fokus heilahteli velmusti johtajansa soitinvalintojen mukana perinteisestä pianojazzista funkin ja puoliprogen paikkeille. Uumoilin jo, että siinä kuultiin juhlien jazzillinen huipennus. Pieleen meni, sillä trioputken kruunasi basisti Christian McBride Trion täydellisyyttä hipova groove. En muista, milloin olen viimeksi kuullut yhtä napakkaa ja ilmeikästä basismia. Myös rumpali Rodney Green ja pianisti Christian Sands osoittautuivat valioluokan musikanteiksi. Muiden muassa Oscar Petersonia ja Freddie Hubbardia tulkinnut bändi lopetti rupeamansa riemukkaaseen näkemykseen Johnnie Taylorin soul-hitistä Who’s Making Love, jonka lomaan livahti myös pokkaus George Clintonille.

Mitä laulettuun jazziin tulee, Porin kuningattareksi nousi kolmikymppinen britti Zara McFarlane, jota luonnehdittakoon eräänlaiseksi akustisemman polun valinneeksi ja suhteellisuudentajunsa säilyttäneeksi Erykah Baduksi. Jätetyn naisen tuntemuksia purkava More Than Mine kuului festivaalin vaikuttavimpiin hetkiin. Säestävän kvartetin panos ei jäänyt jälkeen solistin herkkyydestä. Kaksi albumia julkaisseella McFarlenella on käsissään ainekset mittavaan uraan: poikkeuksellinen ääni sekä esiintymisen ja laulujen kirjoittamisen taito. Pieni ja pullea ruumiinrakenne taas suojelee liian äkkinäiseltä sinkoutumiselta tähdenlennoksi.

Patti Smith toimii niin kuin monien mielestä Dylaninkin pitäisi. Hän laulaa kuuluisimpia kappaleitaan tunnistettavina versioina ja pelastaa maailman joka ikisellä keikallaan. Sen vuoksi hän yhä esiintyy ja siksi häntä rakastetaan. Varmasti tämäkin ilta muutti muutaman ihmisen elämän ja antoi voimaa tuhansille.

Ensialkuun tuntui, että viides Patti-kokemukseni saattaisi muistuttaa normaalia rock-keikkaa − bändi soittaa, laulaja laulaa, välillä taputetaan, lopuksi jutellaan kuullusta ja lähdetään kotiin ilman ihmeempiä valaistumisen kokemuksia. Lenny Kayen väistyttyä alkuperäisestä Patti Smith Groupistakin on jäljellä enää päähenkilö. 1990-luvun puolivälistä palvellut basisti Tony Shanahan on virkaiältään bändin kokenein soittaja. Pianoa pimputti hintelä tyttö ja kitaran kieliä tapaili parrakas poika.

Turha luulo. Dancing Barefoot pyyhkäisi jalat alta. We Shall Live Againin aikana liikutusta oli turha yrittää pidätellä. Sama juttu Because The Nightin ja People Have The Powerin kanssa. Jossain vaiheessa kävi ilmi, että uusimmat jäsenet ovat Pattin ja Fred ”Sonic” Smithin jälkeläiset Jesse ja Jackson. Bangan soidessa lavalle karkasi tyttönen, joka päätyi hetkeksi rämpyttämään komppikitaraa. Gloria tuntui jo keikan loppuräjähdykseltä, mutta vielä saatiin Rock ’n’ Roll Nigger. Sitten lähdettiin kotia kohti eikä puhuttu vähään aikaan mitään. 


TEKSTI:

Pauli Kallio

KUVAT:

Arto Takala (Bob Dylan -otsikkokuva, Bettye Lavette, The Souljazz Orchestra, Oddarrang, José James, ylempi Patti Smith -kuva)

Uupi Tirronen (Bob Dylan, Suzanne Vega, George Clinton, alempi Patti Smith -kuva)

Kim Knappe (Christian McBride Trio)