Festivaaliraportti: Pori Jazzin perjantaita vaivasi taidokkaasta soitosta huolimatta dynamiikan puute

Pori Jazz, Kirjurinluoto, 14.7.2017

Jamiroquai

Teksti: Jussi Niemi, kuvat: Jana Blomqvist (Jamiroquai), Pori Jazz -pressipankki (muut)

Perjantai oli tämän vuoden Pori Jazzin selkeästi huonoin päivä, siis puhtaasti sisällön puolesta. Minun mielestäni. Joku on tietysti eri mieltä, mutta niinhän se aina on.

Toisaalta muutaman aktinhan siinä väkisinkin missasi, joten lausuntoni on niiden osalta vajavainen. Esimerkiksi Bad Plus on livenä erittäin kova, mutta nyt se jäi näkemättä.

Muina päivinä Porin anti oli mahtava: oli huikeita voimanaisia Grace Jones ylivoimaisena ykkösenä, oli Devendra Banhartia, Bill Friselliä, Wilcoa, Brian Wilsonia, Sun Ra Arkestraa ja vaikka mitä mahtikamaa. Michael Kiwanukasta tein haastattelunkin!

Ironista kyllä näkemästäni perjantain kaartista ensimmäinen oli paras.

Ironista kyllä näkemästäni perjantain kaartista ensimmäinen oli paras. Princenkin fanittama, flyygelin ja sähköpianon väliä sukkuloinut Candace Springs on 27-vuotias hurmaavan kaunis  – mikä afro, wau! – ja luonnollinen Nashvillen tyttö, joka soitti soulahtavaa akustista jazzia pelkän rytmisektion kera jossain Roberta Flackin, Lena Hornen ja Nina Simonen välimaastossa.

Upea laulaja ja sovitukset covereistakin olivat hienoja. Erityisesti puhutteli hienovaraisesti bluesahtanut Warin The World Is A Ghetto, mutta hyvältä kuulosti myös Judie Tzuken Place to Hide. Omatkin biisit olivat ihan kurantteja. Tekee mieli tutustua tytön tuoreeseen Blue Note –albumiin Soul Eyes.

Candace Springs (Kuva: Samuli Pentti)

Aikamme tauti

Nigerialaisjuurinen britti Samm Henshaw kiinnosti kovasti ennakkoon, mutta into laski merkittävästi parin kolmen biisin jälkeen, vaikka vasta 23-vuotiaalla kundilla oli hieno, hiukan käheä ääni. Vika oli materiaalissa ja vielä enemmän bändin soinnissa, joka edusti sitä ”automaatilla tehtyä muka-moderniutta”, mihin törmää joka taholla ja johon olen perin kyllästynyt. Tiedättehän: rummut jysähtelevät raivostuttavasti intiimeissäkin biiseissä ja koskettimet operoivat tietynlaisessa ilmapuhalletussa äänimaailmassa, joka kylmässä päivän valossa on vain jälkijättöistä kasarikuraa. Not cool! Mutta ehkäpä Samm vielä oivaltaa juttuja, nuori kun on. Jätkän äänessä on ehdottomasti ainesta kovaankin jälkeen.

Heti perään oli vähän masentavaa, kun Rhye päälavalla kärsi periaatteessa samasta taudista, vaikka soundi erilainen olikin. Periaatteessa kyse on kanadalaislaulaja Miloshin ja tanskalaisen kosketinsoittaja Robin Hannibalin duosta, mutta kyllä heillä kokonainen bändi oli. Ryhmään kuului jopa viulisti ja ajoittainen sellisti.

Muutaman biisin jälkeen intiimisti kevyt fiilistely alkoi tuntua yhdeltä ja samalta kappaleelta.

Pelin ässä oli Miloshin viileän pehmeä ääni, joka muistutti hämmentävän paljon Sadeesta eri sukupuolesta huolimatta. Musiikillisestikin mentiin melko samantapaisella linjalla, tosin vähän ”taiteellisemmin”. Voin kuvitella – kuten niin monilla uusilla artisteilla – homman toimivat paljon paremmin levyllä. Lihassa se jäi kuitenkin vähän verettömäksi eikä karisma varsinaisesti vyörynyt lavalta. Muutaman biisin jälkeen intiimisti kevyt fiilistely alkoi tuntua yhdeltä ja samalta kappaleelta. Tulee mieleen, mitä Ornette Coleman sanoi minulle kun kerran Porissa kuuntelimme vierekkäin jotain muodollisesti pätevää jazz-bändiä: Man, I hate it when people play a style.

Tästä juuri oli kyse: Rhyekin soitti tarkoin ja varsin kapeasti rajattua tyyliä ja periaatteessa yhtä fiilistä. Oltiin niin viileitä, mutta pysyteltiin turvallisesti tasan omalla mukavuusalueella.

Soolona esiintynyt Ruotsin poika Jose Gonzalez (argentiinalaisista juurista) kuulosti ensin erittäin hyvältä, vaikka oma diggailuni on toistaiseksi rajoittunut hänen Junip-bändiinsä. Mieleeni tuli jopa brittifolkin edesmennyt mestari Bert Janchs. Tyynessä äänessä oli jotain samaa ja Jose paljastui todella oivaksi kitaran pikkaajaksi.

Jose Conzalez (Kuva: Riikka Vaahtera)

Sitten iski taas tuo sama dynamiikan puute. Joka biisi eteni tasan samalla vaihteella. Jos niistä olisi kuullut pätkiä peräkkäin, olisi hyvinkin voinut kuvitella osien olevan samasta kappaleesta. Harmi, koska eväitä olisi periaatteessa ollut vaikka mihin.

Gonzalesista juoksin ottamaan lyhyet tyypit mustan brittirumpali Yussef Dayesin ”presents Black Focusista”, joka sekoitteli aineksia drum & bassista (rytmeissä), teknosta (koskettimissa) ja fuusiosta (kitarassa) vanhan liiton syvään jazziin. Ikävä kyllä tämäkin kuulostaa kirjoitettuna paremmalta kuin mitä se käytännössä oli. Siis vallan kuunneltavaa meininkiä, mutta ei järin väkevää eikä millään tavalla unohtumatonta, vaikka Dayesia kuulemma pidetään brittijazzin yhtenä nousevana tähtenä. Ehkä hän sitä onkin ja selvästi erinomainen rumpali, mutta kun meillä täällä Tampereella on esimerkiksi Black Motor, Rakka ja Hot Heroes, jotka kaikki ovat paljon syvemmälle iskeviä soittokuntia.

Liikaa soittoa ja liian vähän

Maestro vaikutti erinomaisen hyväntuuliselta ja -kuntoiselta.

Sitten oli päälavalla Herbie Hancock, jonka super-funky Head Hunters kolisi Porissa 70-luvun alkupuolella todella lujaa. Nyt sentään puhutaan jazzin vanhemmasta valtiomiehestä – Herbie on 77 – ja hänellä on aina ollut (Milesilta opittuna) tapana nuuhkia ajan uusia tuulia eli odotukset olivat aika korkealla.

Maestro vaikutti erinomaisen hyväntuuliselta ja -kuntoiselta, vaikka hän vielä joku vuosi sitten oli (käsittämätöntä kyllä) crack-koukussa. Kuuntelin pitkän setin huolella, mutta en kauheasti innostunut. Bändin rytmisektio koostui rumpali Vinnie Colaiutan ja 5-kielibasisti James Genusin kaltaisista studiovelhoista. Alttoa ja syntikkaa soitti ja vähän lauloikin Kendrick Lamarrin tuottaja.

Minun makuuni kaikki, paitsi Herbie, soittivat ihan liikaa. Äänikuva ahdettiin umpitäyteen eikä kokonaisuus kuulostanut mitenkään uutta uurtavalta, vaan kaikkia sähköisiä tyylejä ähkyyn asti yhdistelevältä. Head Hunters –albumilta vedettiin pari raitaa ja vielä reippaasti vanhempi Watermelon Man oli niistä ehkä paras, kun funkyyn rytminkäsittelyyn päästettiin vähän ilmaakin. Hancock itse soitti ylipäätään kummallisen vähän, usein hän tyytyi vain vähän aksentoimaan muiden toimeliaisuutta.

Nörtinnäköiset tyypit näpräävät tietsikoita ja koskettimia.

Cinematic Orchestran parista levystä olen pitänyt kovasti, joten heidänkin kohdalla odotukset olivat aika kovat. Pettymys siitäkin tuli. Syy oli sama kuin esimerkiksi Massive Attackin kohdalla. Homma toimii levyllä hienosti, mutta lavalla ei ole käytännössä mitään katsottavaa eikä karismaa. Ei ole mitään aksönia eikä intensiivistä meininkiä. Nörtinnäköiset tyypit näpräävät tietsikoita ja koskettimia. Ketään ei edes tunnista.

Perjantain mittaan tuli ajateltua, että kyllä todellinen karisma ja intensiivisyys, jolla en siis tarkoita välttämättä kauhean fyysistä hyppimistä, on kovin kortilla nykyään.

Huima hattu, mutta kärähtivätkö aivot

Ihan uransa alussa haastattelemaani Jamiroquaihin petyin pahasti jo muutaman ensi levyn jälkeen, kun Jay Kay vaihtoi ekologiasta huolehtineen hippi-ideologiansa Ferrareihin ja raa’an funkin (tässä sarjassa Cory Henry & The Funk Apostles oli aivan killeri!) discoon.

Ehkä lähtökohdasta johtuen pidin Jayn meiningistä nyt enemmän kuin luulinkaan. Disco oli edelleen vahvasti kuvassa mukana, mutta siihen oli kuitenkin punottu ehtaa funkiakin sekaan ja bändi oli tiukka kuin hansikas.

Oma lukunsa oli yllättäin jotenkin hiukan ukkoutuneen Jayn uusin hattu, jonka alla mies hikoili järkyttävästi. Elektronisessa päähineessä oli kääntyilevät ja väriä tiuhaan vaihtavat valaistut ”sulat”. Hirvittää kuvitellakin, miten paljon se miehen päätä lämmitti. Ja entäs ne kaikki magneettikentät, mitä elektroniikalla aina on? Mitä ne tekevät ihmisen päälle?

Jamiroquai