Reportaasi: Body Count väsähti, mutta muuten Nummirock tarjosi laadukasta tykittelyä ja aikuisten roolileikkejä

Nummirock / Nummijärvi, Kauhajoki / 19.–22.6.2024 Teksti: Lassi Linnola
26.6.2024 10:47

Kun muut festarit kipuilevat peruutusten ja Suomi-painotteisen artistitarjonnan kanssa, liki 50-vuotias Nummirock lyö jauhot suuhun raskaampien genrejen huippuvalikoimalla. Rauhallinen mökkijuhannus saa siirtyä vuodella eteenpäin – nyt on lähdettävä Etelä-Pohjanmaalle.

Takana on pitkä pätkä päällystämätöntä soratietä, kun saavumme Kauhajoella sijaitsevan Nummijärven tuntumaan. Nummirockissa eli ”Nummessa” leirintään saa ajaa autolla, mikä on likipitäen maailman paras asia. Auto toimii säilytyspaikkana ja tukikohtana, ja ehtiihän ajellessa myös katsella ympärilleen.

Kaarramme kohti leirinnöistä suurempaa, Mettäleirintää, ja ikkunan takaa avautuu monta näkymää, useimmat niistä eriskummallisia. Post-apokalyptiset telttaviritelmät täyttävät joka nurkan. Nämä leirit ovat olleet täällä jo vuosia, joka juhannus voi ajaa viime kesällä renkaiden raapimia uria pitkin samalle pyhälle paikalle. Olisimme varmasti tervetulleita konkareiden keskelle, mutta henkisesti olemme kiistattoman ulkopuolisia.

Auto kaartaa kohti väljempää rantaleirintää. Eikä tässä muutenkaan ole sijaa turhalle jahkailulle, pian päälavalla alkavat jo ensimmäiset mähinät.

Soittovuorossa on ruotsalainen nousukasyhtye Thrown, joka oman kokemukseni mukaan on maailman Spotify-optimoiduin bändi – aina, jos laittaa vähänkin kovempaa heviä soimaan, algoritmi syöttää lapaan seuraavaksi Thrownia.

Melkoinen saavutus, etenkin kun ottaa huomioon, ettei yhtyeeltä ole ilmestynyt vielä yhtäkään täyspitkää albumiakaan. Lukujen perusteella bändillä on myös fanikuntaakin, mutta täällä he eivät ole. Algoritmiyhtye paiskii järjettömän jytisevillä soundeilla kappaleitaan väljälle yleisölle, eikä meininki tunnu millään välittyvän lavalta kentälle. Kappaleet eivät näytä olevan tuttuja juuri kenellekään, sillä yksikään introriffi ei saa yleisöä syttymään suosionosoituksiin. Noh, katsotaan parin vuoden päästä uusiksi.

Onhan niitä muitakin tärppejä torstailta: äärimodernin deathcoren seassa kuopiolaisen Deathchainin old school -dödis tuntuu suorastaan virkistävältä, ja harmillisesti peruuttanutta Rise of the North Staria paikkaamaan tullut Ingestedkin selvisi kuuleman mukaan pestistään kunnialla.

Itselle kuitenkin päivän – ja koko tapahtuman – kiintopiste on illan pääesiintyjä, Body Count. Aina, kun Body Countin saa maaniteltua Suomeen, on kyseessä kulttuuriteko. Missasin yhtyeen vuoden 2018 Tuskan-keikan, ja sen jälkeen olen odottanut paikkaa revanssille. 

Nyt se paikka tuli – vaikka kenties parempi olisi, jos olisi jättänyt tulematta.

Nummirockin päälavalla nähtiin väsyneen Ice-T:n luotsaama bändi, joka esitti biisejä, joista ei kovinkaan moni näyttänyt piittaavan. Englanniksi kutsuisin näkemääni ”clusterfuckiksi” – tilanteeksi, jossa tuhottoman monta asiaa menee suoraan päin vittua. Kenties suomalaisittain asiaa voisi kutsua ”vittuvyyhdiksi”, jonka purkaminen vaatii kokonaisuuden hajottamista pieniksi komponenteiksi.

omponentti numero yksi: Ice-T:n kunnioitettava ikä. Hupparissaan köpöttelevä 66-vuotias Ice-T eli Tracy Marrow olisi kaikessa pappamaisuudessaan suorastaan sympaattinen, ellei miehen väsymys olisi haitannut myös ulosantia. Levyversioihin nähden kappaleet lähtivät melkoisen puolivillaisella otteella, eikä miksauskaan saanut asiaa korjattua – etenkin, kun mikserikopista eteenpäin ei meinannut vokaaleja edes kuulla.

Kukaanhan meistä ei ajan hampaalta voi välttyä, ja Ice-T otti asian itsekin hauskan itseironisesti esille todetessaan keikan loppupuolella, ettei todellakaan ole tällä iällä kävelemässä lavalta pois encorea varten – sen sijaan me yleisössä voimme vaikka sulkea silmämme ja kuvitella bändin piipahtavan bäkkärillä välissä. Silti kontrasti Icen ja muun bändin energiatasojen välillä on niin suuri, että käy vaikeaksi olla miettimättä, miten hyvältä tämä kaikki kuulostaisi, jos solistilla olisi edes vähän enemmän paukkuja piipussaan.

Komponentti numero kaksi: settilista. Olen toki myöhäisherännäinen, joka hyppäsi mukaan kelkkaan vasta Bloodlustin (2016) aikoihin, mutta niin on moni muukin. Tällä keikalla emme olleet kohdeyleisöä, sillä settilista painotti pitkälti ysärin alussa julkaistuja Body Count– ja Born Dead -levyjä. Tiettyyn pisteeseen asti tämä on täysin perusteltua, onhan yhtyeen diskografia kuitenkin merkittävää materiaalia täynnä. Silti bändin uuteen nosteeseen saattaneet Bloodlust ja Carnivore (2020) jäivät häpeällisen vähälle huomiolle. Ja voihan asiaa myös tältä kantilta miettiä: yhtyeellä on kaksi Grammyissä noteerattua biisiä, joista kumpaakaan ei kuultu keikalla.

Saatan toki olla valtavirran mukana uiva luuseri, joka ei osaa arvostaa old school -meininkiä, mutta tuntuu etten ollut yksin mielipiteeni kanssa: vasta Talk Shit, Get Shot tuntui saavan aikaan toivottua myllytystä niin lavalla kuin yleisössäkin. Ja onhan tässä solmussa myös komponentti numero kolme, mutta palaillaan siihen vielä myöhemmin. Vyyhtiä voi järkeillä, minkä haluaa, mutta lopputulos on kitkerä: hartaasti odotettu Body Count oli pettymys.

Toinen päivä alkaa tahmeasti. Järvipulahdus saa nahan kutisemaan ja purkukuntoisissa suihkukopeissa pääsee pitkän jonottamisen jälkeen kylmän vesilirun alle kärvistelemään. Toivon, että olisin malttanut säästää jotain vahvemmista juomista tällekin päivälle, mutta eilisen jano vei voiton. Tarjolla on pelkästään taskulämmintä kyykkylageria. Niinhän se usein menee, tyhmä nauttii tyhmän juomia.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä tapahtumajärjestäjät ovat osoittaneet suurta viisautta sijoittaessaan Rytmihäiriön perjantain ensimmäiseksi päälavaesiintyjäksi. Aikataulutuksen viesti on selvä: kone on laitettava käyntiin, vaikka väkisin. Siunaan tästä järjestelystä aikataulun suunnittelijaa, sillä se valaa jalustan fantastiselle tapahtumaketjulle.

On kuin taivaankappaleet asettuisivat jonkinlaiseen epäpyhään sommitelmaan, sillä samaan silmänräpäykseen änkeää neljä huikeaa käännettä: käteni avaavat kylmän lonkeron, Rytmihäiriön solisti Unto Helo narauttaa Gambinan auki, helvetin portit irtoavat ryminällä saranoiltaan – ja alkaa keikka, joka osoittautuu koko tapahtuman hienoimmaksi.

Kontrasti edellisenä päivänä samoihin aikoihin soittaneen Thrownin keikkaan ei voisi olla suurempi: yleisöä on pakkautunut lavan äärelle sankoin joukoin ja jokainen sana osataan ulkoa. Toki nyt myös operoidaan Rytmihäiriön kotikentällä, sillä jo Rantaleirinnästä pystyi bongaamaan kokonaisen kourallisen Gambina-teemaisia leirikuntia. Täällä palvellaan samaa herraa, ja sen näkee.

Kunniaa on silti annettava myös itse yhtyeelle, sillä Rytmihäiriö on todella kovassa vedossa ja kenties relevantimpi kuin koskaan aiemmin. Albumitasolla koin Surmacoren (2023) miksauksensa vuoksi hienoisena pettymyksenä, mutta lavalla tuoreet kappaleet heräävät uuteen, verevään elämään. Esimerkiksi Käärme666 ja pittihitti RHSC nousevat keikan kirkkaiksi kohokohdiksi.

Kuten tapana on, leijonanosa Helon voimareserveistä kulutetaan jo keikan alkumetreillä, mutta se on arvokas uhraus: tunnelma lyödään ensisekunneista lähtien kohdilleen, ja se kantaa solistin hienoisesta kisaväsymyksestä huolimatta loppuun saakka. Ihanaa, Saatana, ihanaa.

Yritän tutkailla keikkoja mahdollisimman tasavertaisesti eri lavoilta, mikä on täällä tehty harvinaisen helpoksi. Nummirockin kompakti koko sallii siirtymisen kohteelta toiselle minuuteissa, leirintäänkin ehtii tuokiossa. Eri lavoille kuikuillessani huomaan päälavan vievän voiton.

Rannalle sijoitetulla Inferno Stagella esiintyvä Party Cannon sortuu death metalin liialliseen parodiointiin, ja Kaaos Klubin artistit taas välillä vetävät niin pieniä yleisöjä, että ihan pahaa tekee. Poikkeuksena tästä on Vehje, tuo Savon ”lahja” maailmalle. Kulttimaineeseen lyhyessä ajassa kavunnut yhtye puhuttelee massiivista yleisömäärää selkeästi jollakin hyvin perinpohjaisella tasolla, mutta itse en ymmärrä vitsiä lainkaan. Aivan kuin joku olisi ottanut Pikakassan musiikin ja kirurgin tarkkuudella poistanut siitä kaiken oivaltavan ja oikeasti hauskan. Ei lähde, ei sitten millään.

Päälavalla pauhaava Warmen sen sijaan lähtee, ja sen näkee myös esitystä luotsaavan Janne Wirmanin hengästyneen kiitollisista välispiikeistä. Alexi Laihon äkillinen poistuminen jätti jälkeensä tyhjiön, ja Warmen lienee ainoa ehdokas, jolla on todellinen mandaatti täyttää sitä. Äkkiä yhtye saikin täysin uuden merkityksen, luultavasti sekä kuuntelijoille että bändin jäsenille itselleen. Hienointa on kuitenkin nähdä, etteivät fanit tule paikalle pelkkien COB-klassikoiden toivossa. Esimerkiksi keikan loppupuolelle säästetty Hell on Four Wheels seisoo komeasti edeltävien Sixpounderin ja In Your Facen rinnalla.

Pääesiintyjä Thy Art is Murderia odotellessa on hyvin aikaa katsella ympärilleen ja heittäytyä analyyttiseksi. Auringon paahtamalla kentällä näen joulupukin, tonttuja, viikinkejä, ruttotohtoreita, haltian, teletappeja, pokemoneja, litrakaupalla corpsepaintia, paavin ja varusmiehiä tetsareissaan – näin muutaman mainitakseni.

Aikuisten leikkiähän tämä enimmäkseen on, roolipeliä. Ja kun uuden roolin omaksuu, vapautuu vanhasta. En aio väittää keksineeni ajatusta itse, sillä jo vuoden 2002 artikkelissaan Robert Kozinets tutki Burning Man -festivaalia kävijäkunnan keinona vapautua. Arki välillä vain on niin samperin tylsää velvollisuuksineen ja rooleineen, että sen ikeestä täytyy ajoittain murtautua.

Monesti vapautuminen tapahtuu juuri yhteisöllisyydellä, itseilmaisulla ja sovinnaisuuksien rajoja koettelemalla. Nummessakin monet rajapinnat ovat koetuksella, niin pukeutumisen kuin viestienkin tasolla. Kävijät saavat toteuttaa itseään vapaasti ja rakentaa leireistään ja tapahtumastaan itsensä näköisen. Ja kaikesta päätellen tämä tapahtuu täysin ilman pelkoa järjestäjän puuttumisesta asiaan – liika valvonta rikkoisi illuusion.

Nummirockin kirjoittamaton sääntö näyttäisikin olevan ”Tee mitä haluat, kunhan muistat käyttäytyä.” Melkoisiin asioihin tämä myös johtaa: Mettäleirinnässä kohtaamme muun muassa BDSM-pisteen, jossa nahkaan kietoutunut rankaisija piiskaa vapaaehtoisia (ja asialle suostumuksensa antaneita) muiden kävijöiden voyeuristisen katseen alla. Tällaista rooleilla leikittelyä ei ihan kovin monella festarilla näe.

Mutta länkytykset sikseen. Thy Art Is Murder aloittaa ihan juuri, ja se onkin mielenkiintoinen tapaus. Lähivuosina australialaisyhtye joutui nimittäin melkoisen myllerryksen keskelle, kun bändin entinen nokkamies CJ McMahon sai häpeällisillä ulostuloillaan kohun aikaiseksi ja samalla rikkoi jo kauan natisseen kamelin selän. Bändi äänitti tuoreen Godlike-albumin (2023) salassa uusiksi Tyler Millerin kanssa, laittoi levyn pihalle ja potki McMahonin helvettiin.

Kysymys kuuluukin: miten studiossa erinomaisesti suoritutunut Miller täyttää McMahonin saappaat lavalla? No, tekniseltä kantilta oikein mainiosti. Tuoreiden sinkkulohkaisujen lisäksi Miller selviytyy loistokkaasti Death Squad Anthemin ja Holy Warin kaltaisista klassikoista. Tietynlaista varovaisuutta on silti havaittavissa. Miller on selkeästi vielä ”se bändin uusi jätkä”, joka tunnistaa toimenkuvansa herkkyyden ja varoo ottamasta liikaa roolia.

Karismaattisen McMahonin esiintymisten rinnalla tämä on askel taaksepäin, mutta ymmärrettävä sellainen. Toivokaamme, että Miller kasvaa jaloissa hölskyviin saappaisiinsa lähivuosina, sillä muuten yhtye on erinomaisen vetreässä vedossa.

Huomaan keikan jälkeen olon olevan hieman turtunut. Vedot ovat hyviä, mutteivat kohoa elämysten tasolle. Syytän tästä tiettyä monotonisuutta, joka syntyy alueen lava- ja tekniikkarakenteista. Triggeröidyt (tai nauhalta soivat) basariniskut säestävät blast beateja puuduttavan massiivisina ja virheettöminä riippumatta siitä, seisooko päälavan vai rannan tuntumassa sijaitsevan Inferno Stagen edessä.

Ja sitten tulee se Body Countiakin kampittanut tekijä, komponentti numero kolme. Lavoilla ei ole juuri ollenkaan visuaalisia elementtejä. Nummirockissa ei ole screenejä lainkaan, ja jokainen bändi joutuu luopumaan visuaalisuudestaan täysin – ellei mukana satu olemaan esimerkiksi Gambina-pullon kaltaista oheisrekvisiittaa. Visuaalisuuden puute häiritsi jo Body Countin keikkaa, mutta se korostui räikeäksi etenkin Shadow of Intentin kohdalla, kun Halo-avaruusräiskintäpelien maailmasta etenkin takavuosina ammentanut yhtye typistyi täysin geneeriseksi deathcoreksi. Line-upiltaan jo merkittäväksi kasvaneen tapahtuman tuleekin jatkossa miettiä, mihin suuntaan aikoo kasvaa ja kehittyä.

Nummirock jatkuisi perjantain jälkeen vielä päivän, muttei omalta osaltani. Aikataulu sallii vain kahden päivän pistonkeikan, enkä voi mitenkään väittää nähneeni kaikkea – vaikka monessa mielessä näinkin jo paljon. Kun joka nurkan takana tapahtuu jotain erikoista, ehtivät aistit saamaan melkoisen määrän ärsykkeitä. Reissu on ollut antoisa, muttei tee minusta suoranaista käännynnäistä. Toisin kuin moni muu, en voi suorilta jaloin luvata osallistuvani ensi vuoden tapahtumaan.

Silti tätä voi kokemani perusteella suositella monille: genren ystäville, uteliaille, janoisille, niille, joille Provinssi on liian kevyt ja Tuska liian valtavirtaa – ja niille, jotka kaipaavat irtiottoa tavallisesta. Nummi onkin varmasti antoisin silloin, kun uskaltaa täysin antautua sen syleilyyn. Uskon, että se paljastaa silloin itsestään jotain hyvinkin oleellista ja hurmiollista.

Lisää luettavaa