Teksti ja kuvat: Elina Järvi
Qstockin sekä perjantain ja lauantain ulkomaalaiseksi pääesiintyjäksi oli tänä vuonna kiinnitetty dramaattisista ja visuaalisesti huikeista keikoistaan tunnetut Marilyn Manson ja Alice Cooper. Olen nähnyt kummatkin aiemmin kahdesti: Mansonin vuoden 2005 Provinssirockissa Against All Gods -kiertueella ja osana Rape of The World -kiertuetta Helsingin jäähallissa kaksi vuotta myöhemmin. Odotukseni Mansonin perjantai-illan keikalle olivat korkeat, vaikka parin viime vuoden uutisoinnin mukaan Mansonin terveysongelmat näkyvät ja kuuluvat konserteissa.
Aloituskappale Revelation #12:n vaisuhkon vastaanoton jälkeen hommat lähtivät hetkeksi lentoon. Biisit This is the New Shit ja Disposable Teens virittivät tunnelman kunnolla käyntiin ja yleisö muuttui riehakkaaksi. Ennen Dope Show -kappaletta Manson kysyi, kuinka moni yleisöstä on kamoissa, eikä uskonut, kun vain muutama ihminen yleisöstä nosti kätensä. ”No, me ainakin olemme”, hän totesi.
Se myös välittyi, sillä Manson ei oikein kyennyt selviytymään biisin sanoista. Välillä tunsin keulahahmon sekoilun vuoksi myötähäpeää hyvässä tikissä olleen yhtyeen soittajien puolesta. Vilpittömästi voi sanoa, että bändi oli kova. Nimenomaan bändi.
Lihaveitsi ja morsiuspuku
Vielä etenkin 1990-2000-luvuilla Marilyn Mansonin kiertueet olivat massiivisia tuotantoja. Vaikuttavien efektien lisäksi Manson muun muassa tapasi repiä sivuja jättikokoisesta raamatusta, lavaa koristivat suuret portaat tai valtava punainen tuoli.
Oulussa show’n visuaaliset kohokohdat olivat mikrofoni, jota koristi suuri lihaveitsi sekä Mansonin kävely legendaarisilla kaksimetrisillä ”jaloilla”. Keikan loppupuoliskolla hän sonnustautui punaiseen morsiuspukua henkivään pitkään röyhelöasuun huntuineen.
Hetkinä, kun juuri muutakaan ei ollut tarjolla, yleisö sai seurata kuinka tokkurainen keulamies sylki kappaleidensa aikana lavalle. Mieluummin olisi melkeinpä valinnut sen, että hän olisi kulttihahmolleen uskollisesti lennättänyt lavalta vaikka eritteitä suoraan yleisöön – kunhan olisi tehnyt sen innostuneesti.
Yhdeksän kappaleen jälkeen kokoonpano yllättäen katosi lavalta. He kuitenkin palasivat jonkin ajan kuluttua heittäen ilmoille jättibiisin Beautiful People. Vaikka Manson aiemmin keikalla kritisoi yleisöä innostumattomuudesta ja painotti vuorovaikutuksen merkitystä, hän hakeutui nyt laulamaan eturivin faniensa luo ja kätteli heitä pitkään. Tuolloin maailmantähdestä välittyi aito läsnäolo keikan ainoan kerran. Hän myös tunnusti yleisölle rakkautta sanoin ”I love you”.
”Manson menetti rakkaan isänsä päivälleen kolme viikkoa ennen Qstockin-keikkaa, ja se oli varmasti suurin syy olemukseen.”
En usko, etteikö Marilyn Manson arvostaisi edelleen fanejaan. Vastaavasti hän on kulttihahmo, jota fanit vuodesta toiseen uskollisesti palvovat, vaikka keikat eivätkä levyt yltäisi enää lähellekään huippuvuosien tasoa. Siksi olen varma, että monelle joka tapauksessa merkitsi valtavan paljon kuulla enimmäkseen suurimmista hiteistä kasattu best of -keikka Oulussa, johon Mansonin ei olisi ihan ensimmäiseksi voinut arvata keikalle ylipäätään saapuvan.
Keikan huippuhetkeen päästiin Mansonin huudattaessa ennen Antichrist Superstar -levyn Irresponsible Hate Anthemia ”We Hate Love, We Love Hate!” -slogania. Raivokas meno lavalla ja yleisössä nostatti toiveen, että loppukeikasta tulisikin vielä mahtava. Valitettavasti se kuitenkin oli viimeinen biisi.
Marilyn Mansonin kohdalla on ilmeistä, että osittain munilleen menneen keikan syyt lienevät paljon syvemmällä kuin hetkellisessä pahantuulisuudessa ja motivaation puutteessa. Manson menetti rakkaan isänsä päivälleen kolme viikkoa ennen Qstockin-keikkaa, ja se oli varmasti suurin syy olemukseen ja lisäkimmoke päihteiden kanssa läträämiseen, joka on toki ollut Mansonilla hallussa jo vuosikausia.
Oloni oli keikan jälkeen häkeltynyt. Ennen kaikkea siksi, että toista Marilyn Mansonin kaltaista hahmoa ei ole olemassa, eikä maailma todellakaan olisi vielä valmis luopumaan hänestä. Esiintyminen nosti pintaan suuren kysymysmerkin hänen voinnistaan sekä hänen uransa ja jopa elämänsä pituudesta. Samalla nousi pintaan vahva toive siitä, ettei tämä kaikki vain olisi lopun alkua.
Giljotiinista innostuva golfari
Lauantai-illan päättäneen Alice Cooperin esiintymistä voisi keikan sijaan helposti kutsua tarkoin käsikirjoitetuksi ja viimeisen päälle lavastetuksi rockmusikaaliksi.
Yhtyeelle tunnusomainen rekvisiittashow lähti lentoon viidennen kappaleen kohdalla, kun Cooper esitti Billion Dollar Babies -kappaleen ”rahasateen” keskellä. Itselleni keikan kovin kappale oli heti alkupäässä kuultu vuoden 1986 Constrictor-levyn He’s Back (The Man Behind the Mask). Myös Poison luonnollisesti toimii aina, kaipaamatta sen kummempia kuvailuja tai tehosteita.
”Vielä seitsemänkympin kynnykselläkin tämä glamin pioneeri taipuu toteuttamaan kaikki kauhurockin oleellisimmat kliseet.”
Yhdeksännen biisin kohdalla lavalla nähtiin sen teemaan sopien Frankensteinin hirviö. Feed My Frankensteinia seurasi kappale Cold Ethyl, jonka aikana Alice kaivoi laatikosta barbieta muistuttavan suuren nuken, jota riepotteli pitkin lavaa ja jonka lopuksi lävisti puukolla. Episodin kruunasi sitä seurannut balladi Only Women Bleed. Hittiparaatista ja visuaalisesta räiskinnästä koostunut show päättyi Alice Cooperin ja lavalla vierailleen Michael Monroen yhteisvetoon, joka oli toimiva miksaus School’s Outia ja Pink Floydin Another Brick in the Wallia.
Hittiparaatin ja visuaalisen elämyksen lisäksi huikeaa keikassa oli se, että vielä seitsemänkympin kynnykselläkin tämä glamin pioneeri taipuu toteuttamaan kaikki kauhurockin oleellisimmat kliseet, joita on itse etunenässä ollut jo 1960-luvun lopulla luomassa.
Roolilleen hauskana kontrastina lavalla muun muassa pakkopaidassa riehunut Cooper kävi Kaleva-lehden mukaan ennen keikkaansa Haukiputaalla Virpiniemessä golfaamassa. Laulajaan kaupungilla törmännyt musiikkitoimittajakollega puolestaan osasi kertoa, että Cooper oli käynyt myös ostoksilla Hennes & Mauritz -myymälässä. Melko monipuolista maailmantähdeltä, jolla on vuodesta toiseen palava hinku giljotiiniin.
