Vastaveto tylsistyvälle festivaalikentälle – Kiilan äänipäivät tarjoili haastavaa ja hilpeää äänitaidetta sekä leirikoulumaista tunnelmaa

Kiilan äänipäivät / Kiila, Kemiönsaari / 6.7.2024
9.7.2024 11:10

Teksti & kuvat: Mikael Mattila

Kolme-neljä ehkä esikouluikäistä lasta istuu Kemiön kirkon seinustalla kuuliaisesti, mutta vähän kärsimättöminä. Välillä he pitelevät korviaan. Ruotsalaisen säveltäjä Ellen Arkbron minimalistista urkukonserttia on kestänyt ehkä puoli tuntia.

Arkbro vetelee urkujen äänikertoja auki. Välillä pitkien äänten intervallit tihenevät. Ääni muuttuu teräväksi ja säriseväksi. Ylä-äänet alkavat olla liikaa nuorille korville. Lopulta lapset saavat tarpeekseen. He marssivat jonossa urkujen juurelta kauemmas, kuitenkin kohteliaasti sen enempiä metelöimättä.

Urkuri huomaa tämän. Häntä naurattaa.

Myöhemmin päivällä japanilaistaiteilija Ryoko Akama on levittänyt Westersin kauniin puutarhamiljöön nurmikolle esineitä: saviruukkuja, lasipulloja, hehkulamppuja. Välissä risteilee erilaisia mikrofoni- ja kaiutinjohtoja. Asetelma erittää ujeltavaa kiertoääntä.

– Miks noista tehdään ääniä, kysyy toinen lapsikuulija hiljaa vanhemmaltaan.

Nämä reaktiot hilpeitä kevennyksiä paikoin hartaisiinkin esityksiin. Samalla juuri tällaisesta on kyse jo vuodesta 2014 järjestetyissä Kiilan äänipäivissä.

Ellen Arkbro soitti pitkiä ja haikeita ääniä.

Kemiönsaaren pastoraalissa järjestettävä pienimuotoinen kokeellisen musiikin festivaali on vähän kuin grillibileet, joissa on välillä myös ohjelmaa.

Tirehtööri, muusikko Antti Tolvi huutelee konserttien välissä parisataapäiselle yleisölle ohjeita englanniksi. Ne liittyvät aikatauluun, kulkuohjeisiin ja ruokaan: välissä toki syödään hyvin. Sitten hän puhaltaa äänimerkkejä pilliin. Illalla kaikki halukkaat pääsevät saunaan.

Lapset juoksentelevat ja potkivat palloa, pari koiraa tekee tuttavuutta. Yksi kissakin on mukana.

Takapihalla tässä ollaankin: nämä ovat Tolvin ja Jussi-palkinnollakin kunnioitetun Laura “Lau Nau” Naukkarisen kotiseutuja. Siksi täällä on helppo järjestää. Harvat naapuritkaan eivät pane pahakseen, jos menee metsään tekemään performanssin.

Westersin puutarhan kauniissa ympäristössä kuultiin kaksi esitystä.

Olennaisinta Äänipäivissä kuitenkin on taiteellisesti korkea taso.

Tämän vuoden sisäänheittoartisti oli Ellen Arkbro. 34-vuotias säveltäjä on noussut viime vuosina arvostetuksi kokeellisen musiikin nimeksi tinkimättömän minimalistisella musiikillaan, jonka pääsoittimena ovat useimmiten urut.

Vuonna 2019 Temppeliaukion kirkossa atonaalista ja painostavaakin musiikkia esiittänyt Akbro antoi Kemiön urkujen soida harmonisemmin. Pohjasävel oli melankolinen molli, tunnelma liki haikea. Se toi mieleen melodraama-ambientin mestarin Tim Heckerin.

Fuugajuoksutuksia ei Arkbron musiikissa kuulla. Äänissä pysyttiin pitkään. Arkbro ei juuri koskenut urkujen koskettimistoon, vaan muokkasi ääniään availemalla ja sulkemalla urkujen äänikertoja – siis niitä vedettäviä tappeja urkujen sivuilla. Kuin hän olisi operoinut modulaarisyntetisaattorin piuhoja.

Kun hän oli hetken aikaa päästellyt isommalla rekisterillä ja voimakkailla pohjaäänillä ja äkkiarvaamatta sulki alarekisterin kokonaan, jäi pelkkä diskantti soimaan. Kuulija kellui ilmassa tyhjän päällä äänten kanssa. Vaikutelma oli voimakas.

Vaikuttavia olivat myös ne hetket, kun Arkbro antoi äänten tulla täydellä paineella ja tihensi pilleistä tullutta värinää liki valkoiseksi kohinaksi. Hän luultavasti sai irti Kemiön kirkon uruista sellaisia taajuuksia, joita on harvoin tilassa kuultu. Olkoonkin, että taika tapahtui muutaman lapsikuulijan hermojen kustannuksella.

Suomessa 1980-luvulta asti asunut japanilaislähtöinen Shinji Kanki esitti Äänipäivillä viimeisen performanssinsa – ainakin omien sanojensa mukaan.

Toinen kunniavieraista oli Suomessa 1980-luvulta asunut japanilaislähtöinen säveltäjä ja mediataiteilija Shinji Kanki. Westersin puutarhassa noin 12 kilometrin päässä Kemiön kirkolta esiintynyt seitsemänkymppinen Kanki ilmoitti esityksen olevan hänen viimeisensä. Hän alkaa kuulemma olla “vanha”. Elettään mies oli korostanut poistamalla kaiken materiaalinsa netistä.

Esitys oli osallistava: Kanki oli pyytänyt yleisöä tuomaan paikalle radiovastaanottimia. Niihin hän lähetti laitteistostaan signaalia. Pian soi radioiden kuoro, jonka rahinasta alkoi erottua hyönteisten ääniä.

Kanki kehui japanin kielen onomatopoeettisuutta, siis sitä, että se mukailee ei-kielellisiä ääniä. Sitten hän rohkaisi yleisöä matkimaan hyönteisten ääniä.

– Mmmmmm….uuuuuuu…..pöpöpöpöpöpö……titititititi, puutarhassa mölistiin – lapset ja aikuiset yhdessä.

Toisessa numerossaan Kanki viljeli myös hienoista kuivaa huumoria.

Shinji Kankin toiseen kappaleeseen kuului kannettava vinyylisoitin.

Hän oli tuonut paikalle kannettavan vinyylisoittimen ja singlen. Hän ylpeili, että on nyt uransa ehtoopuolella tehnyt ensimmäisen levytyksensä. Aikaisemmin mies ei ole äänittänyt, koska selitti kokevansa, ettei elävää ääntä voi vangita.

– Nyt ajattelin soittaa tämän levyn teille ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Soitan tämän tietenkin täysillä, hän juonsi.

Sitten istuttiin viitisen minuuttia hiljaisuudessa. Ainut levyltä kuulunut ääni oli neulan rahina. Kun Kanki viimein vangitsi jotain levylle, se olikin hiljaisuutta. Ympärillä tuuli suhisi puissa ja kauempaa kuuluivat lasten kiljaisut. Ne syntyivät ja elivät vain tilanteessa – eivät levyllä.

Kanki lopetti uransa konseptuaaliseen mutta syvälliseen leikinlaskuun.

Ryoko Akama soitti muun muassa pulloja ja lamppuja.

Osa Äänipäivien esityksistä toi mieleen niin sanotun “lowercase”-musiikin. Minimalismin ja ambientin alalaji vahvistaa ei-musiikillisia ääniä, kuten paperia, metallia, kasveja, kiviä tai hiekkaa. Se vaatii paneutunutta kuuntelua ja on useimmiten mielekkäämpää koettavaa elävänä kuin äänitteeltä.

Näin operoi erityisesti Ryoko Akama, joka oli kytkenyt kaikki “soittimensa” monimutkaiseen kontaktimikrofonijärjestelmään. Useimmat äänet olivat kireitä kiertoääniä, mutta toisinaan pienistä kaiuttimista kuului rytmistä naksumista kuin geigermittarista tai moottoritiemäistä paksua bassohuminaa.

Lopuksi Akama avasi radion, joka soi, ehkä sattumalta, Radio Suomen taajuudella. Äänitaiteen keskelle saatiin Susijengin Sasu Salinin ennakkoanalyysi illan tiukasta, joskin tappiolliseksi koituneesta, ottelusta Espanjaa vastaan. Pieni kevennys, taas.

Antti Tolvi johti teostaan metsässä. Taustalla Laura Naukkarinen ja Alisa Alho.

Antti Tolvin johtama Future Ballet -niminen esitys mäntymetsässä pakotti taasen kuuntelemaan itse metsää.

Kun Tolvin assistentit Rasmus Östling ja Isto Rahkila painelivat clave-kapulat käsissään metsään ja puukalikoiden sekvenssi loittoni ja suli osaksi ympäristöä, tuntui, kuin kuuntelisi ympäristötaideteosta. Esityksen loppuun Tolvi nostatti jonnekin maastoon piilottamistaan kaiuttimista metallista syntikkaääntä, joka raikui hongistossa kuin Twin Peaksin kohtauksessa. Ainoastaan puolivälissä kuullut, Laura Naukkarisen ja Alisa Alhon soittamista, jonkinlaisista muoviputkista valmistetuista torvista tulleet äänet tuntuivat katoavan metsän huminaan. Toisaalta tämä korosti esityksen suurinta soitinta: metsää itse.

Äänipäivien välitön leirikoulutunnelma herätti väkisinkin vertailun myös viime kesän surullisenkuuluisiin Kuusamon “Epiksiin”.

Ainakin sellainen oli loppuillan kuva: Täällä sitä seistään tihkusateessa (kun muutoin ulkoilmakeikat pysyivät kuivina) urheilutalon pihalla oma kaljatölkki kädessä ja kuunnellaan, kun ruotsalainen hupiukko kurkistaa saunan ikkunasta ja puhaltaa sopraanosaksofoniin. Illan viimeisenä numerona kuultiin Martin Kühenin, Tero Kemppaisen ja Jaakko Tolvin reipas free jazz -pommi ja samalla päivän ehkä konventionaalisin musiikkiesitys.

Tero Kemppainen, Martin Kühen ja Jaakko Tolvi leipoivat illan päätteeksi väkevää free jazzia.

Erona on, että Äänipäivien tavoitteet ja resurssit ovat verrokkiaan realistisempia. Kun yleisöä on vain parisen sataa (enemmän kuin edellisvuosina, kuulemma), touhu pysyy kasassa ja kotibilemäinen tunnelma ei tunnu falskaavilta järjestelyiltä.

Silti Äänipäivät ei ole eksklusiivinen tapahtuma. Toki valtaosa yleisöstä edustaa taidekorkeakoulujen ja marginaalimusiikin väkeä, mutta paikalla oli myös iäkkäämpää, paikalliseksi olettamaani yleisöä. Tapahtuman lapsiystävällisyys puolestaan antaa mahdollisuuden tarjota jälkikasvulle arvokkaita taidekokemuksia, sillä lapset osaavat suhtautua tällaisiin juttuihin usein avoimesti – myös hersyvän suoraa palautetta antaessaan.

Äänipäivät on Episten tavoin vastaveto tylsistyvälle festivaalikentälle. Se rinnastuu osittain myös myös Viitasaaren nykymusiikkifestivaali Musiikin aikaan, missä solistit saapuvat paikalle polkupyörillä ja kamariorkesteri soittaa kummallista avantgardea jumppasalissa. Toisaalta Kemiön meininki on tee-se-itse-henkisempää – taidemusiikin institutionaalinen pönötys puuttuu. Kuratointi on sentään yhtä tinkimätöntä: liian populaari ilmaisu ei sopisi ohjelmistoon. Hikinen jazztööttäys juuri sopivasti.

Ja kun kokonaisuuteen lisää vielä Westersin puutarhan ravintolan erinomaiset uudet perunat ja illan päätteeksi lämmitetyn puusaunan, nousee Kiilan äänipäivät ilman muuta yhdeksi viime vuosien hienoimmista festivaalikokemuksista.

Lisää luettavaa