Marraskuun The Economist-lehdessä amerikkalaisia ilmiöitä ruotivassa Lexington-kolumnissa tutustuttiin Dollywoodin, Dolly Partonin omistaman teemapuiston, suloihin.
Dolly Parton syntyi yhden huoneen mökissä eikä hänen isänsä osannut lukea. Lahjakkaasta ja ahkerasta tyttärestä tuli monimiljonääri, joka lauloi lapsuudessa käyttämästään, tilkuista tehdystä takista kauniisti kappaleessa Coat Of Many Colors ja sävelsi yhden maailman parhaista biiseistä… En tarkoita I Will Always Love Youta, vaikka ei siinäkään mitään vikaa ole, vaan Jolenea.
Partonin puuhamaassa ovat läsnä Jumala, isänmaa, puolentoista kilon piirakkapalat (ilman jäätelöä) ja jopa haavoittuneet kaljupääkotkat. Kappeli on nimetty Dollyn maailmaan jauhosäkkiä vastaan auttaneen lääkärin mukaan. Vanhan kansan musiikkia soitetaan akustisilla soittimilla kuluneet farkkuhaalalrit jalassa. Saippuaa ja kalusteita tehdään 1800-luvun Appalakkien tyyliin.
Kadonnutta aikaa etsimässä.
Jos Suomeen rakennettaisiin vastaavaa puisto, kuka sen tekisi? Kenen tarina ja profiili peilaisi samalla tavalla kansan syvien rivien tuntoja ja arvoja?
Minä ehdotan Kari Tapiota.
Kari syntyi tavallisena savolaisena Jalkasena ja oli liian ujo laulamaan koulussa. Perhe oli uskonnollinen. Lapsuudesta muistuvat mieleen öiset kalastusretket isän kanssa ja havujen syönti etteivät vanhemmat haistaisi tupakkaa hengessä. Piiskaakin tuli. Kari kuunteli Olavi Virtaa. 30 vuoden ura ja mies porskuttaa yhä, kaikkien ylä- ja alamäkien jälkeen. Suurin hitti: Olen suomalainen.
Mitä Karimaa voisi tarjota?
1800-luvun sijaan Karimaassa eletään viime vuosisadan puolivälin jälkeistä aikaa. Siinä missä Parton viittaa musiikissaan 150 vuoden takaiseen vuoristoon, on Karin kantrivaikutteinen iskelmä selkeää sotienjälkeistä kauraa.
Karimaa on kuin suuri Teboil. Pihassa seisoo vihreä Lada. Korjaamon puolella haisee polttoaine, kumi ja rasva. Siellä haalareihin pukeutuneet ukot rassaavat polttomoottoreita, jotka eivät ole mikropiiriä tai diagnisointitietokonetta nähneetkään. Auton buuttaaminen tarkoittaa jotain ihan muuta kuin nykyään. Kaupan puolelta saa kasetteja ja sihijuomia. Huoltiksella on baari. Pajatsossa ei ole vilkkuvia valoja ja jukeboksi on täynnä soivia mustia ympyröitä. Kaurismäen Akin näköinen jätkä polttaa yhdessä pöydässä tupakkaa, edessään olut ja kuivahtanut juustoleipä. Lihapiirakoitakin on tarjolla ja hampurilaisessa on aina joko paistettu muna tai ananasviipale. Nurkassa soittaa pukuihin sonnustautunut bändi. Kossuun lisätään vain kyyneleen verran vettä.
Huoltamon vieressä on järvi ja järven rannalla mökkikylä, jonne voi majoittua. Tanssilava on nimetty Karia laulamaan rohkaisseen musiikinopettajan mukaan.
Kadonnutta aikaa etsimässä.