Tämä kysymys on viime aikoina pulpahtanut pinnalle siellä sun täällä, enimmäkseen 60- ja 70-luvun vaihteessa aikuisiän kynnykselle saapuneiden fanien ja skribenttien toimesta. Kysymys kannattaisi ehkä mieluummin pukea muotoon: kuka tappoi rockin kokonaisia sukupolvia yhdistävät brändit?
Itse olen ajautunut tätä aika ajoin miettimään niin pitkään kuin olen Bob Lefsetzin uutiskirjettä tilannut. Miehen fiilistelyt siitä miten koko kansakunnan pulssin määräsi AM- tai FM-kanava ja maa hiljentyi Beatlesin White Albumin äärelle kokemaan suuria yhteisöllisyyden tunteita ovat aina yhtä hämmentäviä. En voi laskea itseäni "digitaaliseksi natiiviksi", joita usein tästä murhasta syytetään, mutta ehkä onnistuin sekä ikäni että lapsuuteni maantieteellisen hajanaisuuden ansiosta välttymään kaikilta kokemuksilta, jotak olisivat voineet synnyttää tällaisia kokonaisvaltaisia yhteenkuuluvuuden tunteita. Veri veti marginaalimusiikin pieniin porukoihin aika nuorena.
Jos stadioneja täyttävät bändit/brändit ovat historiaa, se ei minua haittaa. Tulevaisuus jossa suurin osa musiikista toimii ajoittain globaaleista pikkupuroista elävänä indie-rykelmänä kuulostaa korviini ihan hyvältä. Megabändit on jo nähty. Ja nähty. Ja…
Olin Ylen PopTalk-ohjelmassa juttelemassa Jukka Haarman, Heikki Hilamaan sekä Pekka Laineen kanssa uuden digitaalisen todellisuuden voittajista ja häviäjistä muusikin saralla. Haarma nosti esiin hyvän pointin, joka sotii omaa visiotani vastaan: valtavirtamenestykset ovat taloudellinen välttämättömyys. Ehkä, ehkä ei.
Tämä ei tietenkään ole se ainoa mahdollinen tulevaisuus. Hiukan ärsyttävän luova luokka-käsitteen kätilönä toiminut Richard Florida on sanonut, että jokaisen mediavallankumouksen yhteydessä on povattu tällaista kuolemaa erilaisille julkisuudesta eläville ammattiryhmille. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan seuraavan sukupolven tähdet ovat olleet isompia ja heidän hengentuotteensa tai presenssinsä laajemmalle levinnyttä. Toisin sanoen, vaikka digitaaliset verkostot saattavat tappaa äänilevyteollisuuden, se ei tapa tähtiä vaan voi synnyttää uusia entistä globaalimpia tähtiä. Tai ehkä nämä uudet globaalimmat tähdet myyvät vielä enemmän äänitteitä, jossain muodossa, kuin entisaikojen rahasammot.
Nykyinen järjestelmä jonka puitteissa musiikkia kulutetaan on joka tapauksessa historiallisesti absurdi. Lainaan Daniel Levitiniä hänen kirjoittaessaan musiikin ja meidän yhteisestä evoluutiosta kirjassa The World in Six Songs :
Today, music is produced by few and consumed by many. But this is a situation of such historical and cultural rarity that it should hardly be considered. The dominant mode of musicality throughout the wrold and throughout history has been communal and participatory.
Ehkä kannattaakin kysyä murhasimmeko me, äänitteiden aikana eläneet, musiikin?
Blogin otsikko on pahimmanlaatuista moraalipaniikin lietsomista. Se ja suuri osa kirjoitusta ovat paljosta auki Hypebotille.