Joskus 90-luvun puolivälissä olin käymässä rapakon tällä puolen kotoani Seattlesta. Matkan Lontoosta Helsinkiin taitoin Hollannin, Tsekin tasavallan ja Saksan läpi. Sinä kesänä olivat katusoittajat porukalla päättäneet että R.E.Min Everybody Hurts kuuluu kaikkien ohjelmistoon. Tuska alkoi Amsterdamista ja jatkui läpi Prahan ja Berliinin, Travemünden lautalle saakka. Jos Finnjetillä olisi ollut ruotsinlaivoilta tuttu ”pubi” ja siellä trubaduuri, olisi biisi saatellut minut kotimaan aluevesille saakka.
Jonkinlainen huippu saavutettiin Prahassa, Kaarlen sillalla. Linnanpuoleisessa päässä soitti trubaduuri Everybody Hurtsiä. Toisessa päässä oli myös kikkarapäinen runopoika, kitaralaukku auki maassa edessään. Arvatkaa mikä soi?
Samalle vaivaannuksen tasolle ylsivät kaksi tyttöä Tampereen rautatietunnelissa laulamassa Tahdon rakastella sinua Landolan säestyksellä. Tai lapikkaisiin ja nahkaliiveihin sonnistautunut, suomalaisen mahakas kaksikko Someron raitilta. Yhdellä kitara, toisella ”noitarumpu”, repertuaarina suomirockin klassikoita. Karmeata kuunneltavaa ovat myös Metallican Nothing Else Mattersiä öisin Rautatieaseman lähettyvillä näppäilevät hevitoivot ja Hakaniemen torin sekä Aleksanterinkadun trumpetistit voisin vaihtaa myös uusiin torviin.
Joskus katumuusikot ovat loistavia. Vuosituhannen vaihteessa Aleksanterinkadulla lauloi ja soitti haitaria mies joka kuulosti aivan mahtavalta: Tom Waits ja The Pogues soittamassa venäläisiä juomalauluja. Kaisaniemen metroasemalta Yliopistonkadulle johtavassa tunnelissa lähes mikä tahansa kuulostaa hienolta. Etenkin klassinen musiikki.
Seattlen Pike Place Public Marketilla, matkalla ostamaan lettuja Ivan Kralin kioskilta, saattoi törmätä Artis the Spoonmaniin tai suotta unohdettuun bluesmieheen Eagle Park Slimiin.
Sitten ovat hämmentävät tapaukset, kuten Ateneumin nurkalla soittava rumpalismies tai Helsingissä majaansa pitävä maailman kovaäänisin inkabändi rumpupatteristoineen ja vahvistimineen. Jostain syystä kyseinen orkesteri on viime vuosina shoppaillut vaatteensa Neumannin länkkäripuodista. Wisconsinin Madisonissa kadulla soitti sittemmin Wesley Willis-tyylisen kulttimaineen saavuttanut Art Paul Schlosser. Hänen suurin hittinsä on My Cat Was Taking a Bath.
Vaikka olen soittanut erinäisiä soittimia 1980-luvun puolesta välistä, en ole koskaan tehnyt sitä kadulla. Lähimmäksi pääsin odotellessani mummoni lentoa New Yorkin JFK:lla. Soitin hetken huuliharppua, pesislätsä maassa. Siihen kertyi muutama dollari, jotka annoin saman pylvään toisella puolella kauppaa tehneille hare krishnoille Bhagavad-Gitaa vastaan. Parhaat palat kirjan kuvaliitteestä roikkuvat nyt Kallion kotimme vessan seinällä. En tiedä tarkoittaako se mitään.
Sen näkee sitten jos synnyn uudestaan torakkana.