Kun 1990-luvun brittiläiset kone- ja kitarabändit makasivat naama pulverissa kukkoina Euroopan rock-tunkiolla, monella oli varmasti mielipide siitä, mitkä bändit saattaisivat onnistua sukupolvenvaihdoksessa ja mistä tulisi möhömahojen nostalgia-akteja, joiden keikoille lähinnä keski-ikäiset lähtevät, varsinkin jos bändi soittaa tarpeeksi aikaisin, paikasta saa viiniä eikä tarvitse seisoa liian pitkään.
Oasiksen kohtalo oli ja on varma. Nostalgiakeikat olivat aina selviö ja auki oli vain millaisiin käänteisiin bändi antautuu ennen sitä vääjäämätöntä paluukiertuetta. Blur ja Pulp tekivät kunnianhimoista musiikkia ja kumpikin bändi vaikutti siltä, että virtaa riittäisi pitkäksi aikaa. Toisin kävi. Kumpikin lopetti, mutta onneksi ennen kuin alkoivat tyhjäkäymään. Kummankin orkesterin viimeiseksi jääneet levyt ovat aliarvostettuja. Radiohead loi oman maailmansa ja katosi sinne kikkailemaan musiikin ja logistiikan alueilla, mutta en osaa sanoa, onko bändi onnistunut pääsemään tilanteeseen, jossa aina uudet sukupolvet löytävät sen sankoin joukoin.
The Prodigy on muodostunut 2010-luvulla pinnalla olevan musiikkityylin arvostetuksi esi-isäksi.
Konepuolella Underworld ja Chemical Brothers myivät läjäpäin levyjä, mutta ovat päätyneet jonkinlaiseen limboon tekemään elokuvasoundtrackeja ja satunnaisia festivaalikeikkoja. Musiikin evoluution kannalta molemmat bändit tuntuvat umpikujalta.
Olisiko kukaan veikannut The Prodigya? Bändi erosi kaikista edellä mainituista monella tapaa. Ensinnäkin se saavutti stratosfäärisen suosion myös Yhdysvalloissa. Toisekseen se ei tainnut olla oikeasti cool kuin hetken, jos sitäkään. The Prodigy teki tanssittavaa musiikkia kaukana trendinhaistelijoiden hermokeskuksesta Lontoossa. Bändin suosio ei tietenkään pysynyt Fat Of The Landin (1997) tasolla, mutta ei bändillä tainnut missään vaiheessa varsinaisesti hätääkään olla.
Kun The Prodigy soitti Helsingin Jäähallissa tämän vuoden toukokuussa, satuin kävelemään ohi matkalla kotiin. Olin itsekin harkinnut keikalle lähtemistä, mutta ei sitä aina tule tehtyä nykyään. Oikeastaan aika harvoin. Luulen alitajuisesti arvelleeni, että keikalla olisi paljon kolme- ja nelikymppisiä ihmisiä, jotka olivat narahtaneet bändiin parikymmentä vuotta aiemmin. Eipä ollut. Jäähallin lähistöllä parveili nuorisoa.
Tämä pisti myöhemmin miettimään, mikä erottaa The Prodigyn aikalaisistaan. Ehkä se teki 90-luvulla omalla tavallaan kaikkein uusinta musaa, Underworldin lisäksi, siinä missä muut mainitut istuivat vanhempiin perinteisiin. Chemical Brothersinkin soundi on alusta lähtien ollut hyvin retro. The Prodigy on ainoana muodostunut 2010-luvulla pinnalla olevan musiikkityylin arvostetuksi esi-isäksi tai -asteeksi.
On helppo nähdä, miten Skrillexiä tai muita brostep-artisteja kuunteleva nuori voi digata The Prodigya yhtä tulenpalavasti kuin nykyhevarit arvostavat Black Sabbathia.