Kylläpä aika kuluu. Amon Amarth viettää ensi vuonna 20-vuotispäiviään ja silti tuntuu, ettei se ole voinut olla niin kauan kehissä.
Amon Amarthin uralle mahtuu onnistumisia ja niistä kärsittyjä krapuloita. Vaikka levyt ovat tehneet tasollista heiluriliikettä, yhtye on saanut aikaan vähintään kohtuullisia kiekkoja. Surtur Rising on alkuun hieman hankala pala. Kiekko vaikuttaa istuvan Amon Amarth -jatkumoon, mutta ei tarjoile poikkeuksellisia visioita. Kuitenkin ajan kuluessa kappaleet alkavat vähitellen kasvaa ja bändin leikittely hienovaraisilla nyansseilla puhaltaa sävellyksiin kylmää henkeä.
Lopulta Amon Amarth koukuttaa selkeillä melodialinjoilla, joiden paremmuus kasvaa vähä vähältä, kun kappaleiden surumielisyys valtaa alaa.
Tavallaan Amon Amarthilta kai salaa odotti jonkinlaista taukoamatonta piiskausta, mutta uutuus on tyylillisesti kirjavampi. Biisien melodinen kerroksellisuus on paikoittain uljasta kuultavaa. Esimerkiksi The Last Stand Of Frej on lähestulkoon monumentaalinen sävellys bändiltä, jolla on jalo taito laatia sävelten avulla uljaan surumielisiä tunnelmia. Sellaiseen tarvitaan pohjoismaista mustaa mieltä.
