Kentuckylaisorkesteri kumartaa kuudennella pitkäsoitollaan musiikillisille blues- ja hard rock -juurilleen, mistä juontuu myös albumin nimi. Bändi tosin kumartaa ajoittain liiankin syvään ja lipsahtelee jo pastissin puolelle.
Tyylillisesti jatketaan tutulla muodollisesti pätevällä modernin rockin linjalla, joka kuitenkin sliipataan turhan tasapaksuksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi. Jätkät osaavat soittaa ja hauskaa on, mutta särmä puuttuu eikä tässä mitään järin uuttakaan tarjota. Lyriikkapuolellakin kahlataan välillä sellaisissa kliseiköissä (”I’m on my knees / Oh baby please”) että nolottaa. Lisäksi levyä vaivaa ylipituus.
Family Tree on kivaa hyvän mielen rokkia, jota voi soittaa kesällä grillibileiden taustamusiikkina. Jos se riittää, hyvä niin. Tarkemmassa ja syventyneessä kuuntelussa se ei kuitenkin tarjoa kuulijalleen sen enempää. Mutta kuten sanottua, toteutuksessa ei ole varsinaisesti mitään vikaa ja levy sopii tilanteisiin, jossa musiikin ei tarvitsekaan olla ”diippiä”.
Aivan kuten edellinen Kentucky-albumikin (2016), myös Family Tree on täysin yhtyeen itsensä tuottama. Kenties ensi kerralla olisi taas aika ottaa joku ulkopuolinen taho tuorein korvin ja ideoin mukaan studioon?
