Kalmah on pitänyt muutaman vuoden tauon levyttämisestä, mutta oikeastaan asiaan ei tarvitse kiinnittää kummoistakaan huomiota. Kalmah edustaa samaa laatua, jota bändiltä on totuttu odottamaan siitäkin huolimatta, että levyn nimen voisi kuvitella viittaavan jonkinlaiseen merkittävään uudistumiseen.
Pohjoisen pojat täräyttävät taas mukavasti heinäseipäällä takaraivoon ja nakkelevat silmille piristäviä tähtisateita. Kalmah ei ole koskaan katsellut sivuilleen eikä tee sitä nytkään. Yhtye on aikoinaan nahkansa jo kertaalleen luonut, joten mitä sitä nyt jatkuvasti säätämään. Tutut elementit puolustavat paikkaansa melkein jääräpäisen tuntuisesti, vaikka muuta ei tarvita tai osaa edes vaatia. Kalmah edustaa vain itseään, jollaisena bändi on helppo hyväksyä. Nykytrendit eivät ole juurikaan päässeet iskemään kiiloja yhtyeen musiikilliseen arvomaailmaan. Melankoliset melodiat ja murskaimen lailla toimiva metalli lyövät edelleen sopivan synkeästi kättä eivätkä jätä minkäänlaista sijaa epäilykselle siitä, etteikö vuosia kypsynyt aito asia voi edelleen tuntua hyvältä ja arvokkaalta.
Sitä paitsi Kalmah kuulostaa nykyaikana siinäkin mielessä hienolta levyltä, että albumilla tuntuu olevan paljon diversiteettiä mukana. Tuotantoprosessia ei ole viety keinotekoisesti liian pitkälle, vaan bändin annetaan oikeasti elää ja hengittää.
