Kalmahin kahdeksannella studioalbumilla pohjoisen mäntymetsästä puhaltaa niin viheliäinen melodeath-vihuri, että etelän terasseilla kaatuu muutakin kuin puutarhatuolit.
Palo on marjanpoimijoiden pudasjärveläisen suojeluspyhimyksen tähänastisen uran terävin pitkäsiima ja se on upotettu ilkeästi kahluusyvyyteen; se on helppo lähestyä, mutta siihen kerran sotkeuduttuaan siitä ei vaurioitta eroon pääse.
Jo syöttinä käytetty sinkkusiivu The Evil Kin puraisi ilkeästi kuin iskukoukku, ja ihan yhtä tappavaa jälkeä on koko albumi. Palolla Pudasjärven hurjien virveli ei kelaa senttiäkään sisään, vaan uistin pysyy kivuliaasti kuulijan poskipielessä koko albumin keston.
Bändin omaleimaisen ihastuttava, tuplakitaroitu melodeathja teknothrash-riffien ristituli toimii kuin tuhat tuuraa takaraivoon ja ketterät kosketin- ja kitaramelodiat kairaavat kestoapajan jäisimpäänkin kalloon. Kappaleiden harvoissa suvannoissa melodiat ovat hauraan kauniita kuin pintaperhot ja tilutusvuolteen könkäissä ah niin ihanan ilkeitä ja leimallisesti suomalaisia, ettei niiden alkuperästä voi erehtyä.
Palo on kesytön kymi. Sen koukkujen repimänä on kerta toisensa jälkeen ilo hukkua mustaan pyörteeseen.
