Rockin historia on tullut siihen vaiheeseen, että nykyään lähes joka viikko saa lukea jonkun ensimmäisen rocksukupolven tähtimuusikon kuolemasta. Ne yhtyeet, jotka jatkavat toimintaansa perustajajäsentensä poismeno(je)n jälkeen, muuttuvat usein tribuuttibändeiksi, jotka yrittävät vaalia alkuperäiskokoonpanon perinteitä mahdollisimman uskottavasti. Mutta voiko musiikki silloin toimia omilla ansioillaan tässä ajassa, saati kehittyä?
Mirror To The Sky, Yesin 23. studioalbumi, ilmestyy vain kaksi vuotta The Quest -albumin jälkeen. Levy on omistettu viime vuonna menehtyneelle rumpali Alan Whitelle, ja siihen nähden sen musiikki on yleisilmeeltään ihmeellisen iloista rallatusta.
Suuri osa levyn kappaleista on yhtyeen uusimpien jäsenten, Jon Davisonin, Geoff Downesin ja Billy Sherwoodin käsialaa. Totta kai he yhtyeen tradition tuntevat, mutta jäävät kyvyissä selvästi jälkeen esimerkiksi Rick Wakemanille ja Chris Squirelle. Mutta ei ole Steve Howenkaan sävellyskynä nyt terässä.
Mirror To The Skyn musiikki ei kommunikoi millään tapaa lähimenneisyyden musiikkivirtausten kanssa. Esimerkiksi Radiohead, The Mars Volta ja Elbow ovat osoittaneet, että on mahdollista olla progressiivinen ja puhutteleva 2000-luvulla. Tribuutti-Yes on proge niin 1970-lukumaisin elkein, että se enemmänkin naurattaa kuin puhuttelee, vaikka käsiteltävä teema olisi vakava.