Yes on monella tapaa progressiivisen rockin yhtyeiden isähahmo. Lontoossa vuoden 1968 lopulla synnytetty ryhmä teki ajatusmatkoja kirjaviin universumeihin silloinkin, kun ne eivät olleet muodissa. Edes punk ei kyennyt listimään innovatiivista kokoonpanoa.
The Studio Albums 1969–1987 niputtaa Yesin tuotantoa alkuperäisiä vinyylejä jäljittelevinä julkaisuina. Digipack-muotoihin sorvattu ulkoasu on tuore, mutta sisältö pohjaa vuosien 2003–2004 uudelleen masteroituihin versioihin laadullisesti vaihtelevine bonus-sisältöineen.
Boksin kattaus pöyhii progeharrastajan peruskauraa. The Yes Albumin (1971) viriili avaruusmatka Starship Trooper, Fragilen (1971) groovaileva Roundabout sekä Close To The Edgen (1972) majesteetillinen nimikkosävellys siivilöivät ison palan kokeellisen rockin historiaa.
Musiikki toistuu miellyttävän muhkein maneerein. Tuhti tiimellys korostaa entisestään Chris Squiren tunnistettavaa bassotaidetta, jonka läpitunkeva tanakkuus on nautinnollista.
Myös Yesin hengissä pitäneen Drama-teoksen (1980) kolkot purkaukset vaikuttavat syventyneen uudessa kuosissa; etenkin Steve Howen ujeltava kitara kaivautuu ilmeikkäästi kappaleiden sisuksiin.
Kokonaisuuden ulkoiset ansiot jäävät osin vähäisiksi. Roger Deanin utuinen kansikuvitus toimii, mutta sen ahtaminen nenäliinan kokoiseen julisteeseen tuntuu turhalta.
The Studio Albums 1969–1987 ei sisällä esittelyitä missään muodossa, joten materiaaliin ensimmäistä kertaa perehtyvät joutuvat hankkimaan taustatietonsa muualta. Koska ulospano mukailee originaaleja muotoja, bonus-äänitysten tiedot löytyvät vain cd-etiketeistä. Kuuntelumukavuuden kannalta puute on harmillinen.
