Tamperelaisen Minä ja Nieminen -trion Sekalaisia-debyytti (2020) oli hurmaava tapaus, joka nojasi omintakeisen juurevaan äänimaisemaan. Nurjalla puolella akkarit ovat tehneet tilaa sekvenssereille ja konerummuille.
Temaattisesti päätös on perusteltu, sillä Nurja puoli on nimensä mukaisesti tarkoitettu kuin esikoisen kääntöpuoleksi. Hyvistä aikeita huolimatta kokonaisuus jättää kylmäksi. Levyä hallitsevat synasoundit ovat valtaosan ajasta kömpelön kuuloisia, ja yhtye tuntuu tyylivaihdoksen myötä ajautuneen kauemmas ydinosaamisestaan. Myös orgaanisemmalla osastolla takkuaa: diskofunkista ammentavat Maailmanloppu, Babylonian lasia ja Huomaatko minut vilisevät kliseitä ja vajoavat kertosäkeissään rallattelun tasolle.
On silti ilo huomata, ettei harhapoluillakaan yhtye mene täysin metsään. Kiihkeän tamppaavat Pimeä puoli ja Pojat on poikia ovat mukaansatempaavia osoituksia siitä, että trion elektroninenkin ilmaisu toimii –kunhan sävellykset on maltettu hioa tarpeeksi koukuttaviksi. Kunniamaininta kuuluu Jos palaan ennen pimeää -kohokohdalle, jonka puolivälin crescendo värisyttää jokaisella kuuntelukerralla.
