Viimeistään The Battle At Garden’s Gate -albumillaan (2021) suunnilleen Led Zeppelinin uudeksi tulemiseksi profetoitu michiganilaisyhtye Greta Van Fleet vaeltelee kolmannella pitkäsoitollaan toisenlaisille 70-luvun laitumille ja samalla vaipuu takaisin tavallisten kuolevaisten joukkoon.
Syystä tai toisesta James Bond -tunnareihin mielleyhtymiä aiheuttavan avausbiisi Fate Of The Faithfulin jälkeen Starcatcher sisältää yhtä reippaan minuutin mittaista punkrypistystä lukuun ottamatta pääasiassa 70-luvun folkin ja progen innoittamaa bluesjumitusta, eikä sellaisenakaan mitään kunnon juurevan rouheaa skääbädääbää, vaan hippeilevän hapokasta, paikoin akustisvetoista ja omissa puolipsykedeelisissä sisäavaruuksissaan haahuilevaa matalaenergistä veivailua, jossa kertsit erottuvat säkeistöistä lähinnä solistin äänenkäytön voimakkuudella.
Tuotannollisesti ja soitannollisesti levy on komeaa kuultavaa ja ainutlaatuinen Josh Kiszka naukuu makeasti, mutta mukaansa tempaavien biisien vähyyden vuoksi Starcatcherista nauttiminen edellyttäisi niin rennonvetelää mielentilaa, ettei moista omassa tunnekirjossani taida edes olla.
