Arvio: Flogging Molly palaa viiden vuoden julkaisutauon jälkeen – missä kunnossa kelttipunk-suosikit ovat nykyään?

Flogging Molly
Anthem
Rise

Flogging Molly pistää viiden vuoden studiotauon jälkeen taas jalalla koreasti. Viulua ja mandoliinia rankaistaan kuin viimeistä päivää, ja vaikka riehakas ja pelimannihenkisen orgaaninen kelttipunk-hoilotus on päältä katsoen viihdyttävää ja tarttuvaa kuin tanssilavantauti, hilpeiden renkutusten pinnan alla kuplii melankolia. Tuo salattu, melkein slaavilainen surumielisyyden pohjavire selittäneekin, miksi bändistä on tullut vuosien mittaan suomalaisten suosikki.
.
Mikään ei ole Flogging Mollyn konseptissa puolessa vuosikymmenessä suuremmin muuttunut, vaan yhtyeen seitsemäs studioalbumi Anthem sisältää sitä samaa ja yhtä laadukkaasti kuin aina ennenkin. Energinen ja huomattavasti enemmän folk-henkinen kuin millään mittarilla punk irkku hilipati särjetään toisinaan kipinöivin sähkökitarasooloin ja toisinaan taas hiljennytään herkistelemään nykymenon mielettömyyttä. Levyn suurimmat vahvuudet ovatkin tarinankerronnassa ja osittain kelttimusiikin perinnesoittimiin perustuvassa tunnelmassa, joka saa kuulijan kaipaamaan hullusta nykymaailmasta jonnekin menneisiin aikoihin, tai vähintäänkin irkkupubiin, jonka nurkassa elämöisi jokin Flogarien tyylinen ainakin pinnalta valoisa pelimannipumppu.