The Killsin formaattina on aina ollut tiivistäminen ja lyhykäisyys. Kills on polaroidkuva (No Wow, 2005), sarjakuvaruutu (Midnight Boom, 2008) tai postikortti (God Games), johon mahtuu hyvin niukasti tekstiä. Alison Mosshartin lauluääni on vavahduttava, Jamie Hincen missä vain tunnistettava kitarasoundi musertava. Siinä kaksi hyvää asiaa levystä kotiin kirjoitettavaksi. Postiosoitteeksi aloitusraidan mukaisesti New York.
Pelkistäminen on johtanut siihen, että duo on ikuisesti jumiutunut yhteen aikakauteen, yhteen kaupunkiin, yhteen poptaide-estetiikkaan. Tiivis ilmaisu ei valitettavasti ulotu omaan kuratointiin: kolmen minuutin biisi kuulostaa tällä levyllä kestävän ikuisesti. Sävellyksellisesti kappaleissa tapahtuu vähän. On vain tuhti kitararutina, Mosshartin narkoottinen laulu ja historiakaipuuta: Warhol, Reed, Blondie, Calen tuottama Stooges ja hieman yllättäen Lennon. LA Hex ja 103 ovat kappaleita, joissa viitteet onnistuvat viihdyttämään.
Kun bändi muuten muistetaan äärimmäisestä 00-luvun cooliudestaan ja minimalistisesta estetiikantajustaan, niin kertovaa on, että tällä kertaa kansikuvakin voisi olla Dylanin kristityltä kaudelta peräisin.
