Kitaristeilla näyttää olevan kahdenlaisia ambitioita. Joko täytyy tiluttaa niin vimmatusti valonnopeudella eteneviä biisejä tai sitten ampaistaan balladien pariin siinä uskossa, että vain slovareihin saa heitetyksi tarpeeksi tulkintaa.
Axel Rudi Pellin arvoa ei vähennä se, että mies on hurahtanut balladien maailmaan. Mies antaa kitaransa itkeä tunnelmallisesti, mutta kokonainen levyllinen sentimentaalista vuodatusta on jo hieman liian paksua. Pellin ansioksi laskettakoon, että kakkososaan edenneen balladikokoelman tarjonta on sieltä parhaimmasta päästä, ja yhtye saa kappaleisiin oikeansävyistä miehistä heavy-vuodatusta aiheesta rakkaus, sen menettäminen jne.
Pell on siksi ansiokas kitaristi ja laulujentekijä, että hänen soisi jättävän balladit ainakin joksikin aikaa. Seuraavaksi odotamme jälleen kitarailotulitusta.