THE BAND: The Last Waltz

The Last Waltz -konsertti muistetaan yleensä nimekkäästä esiintyjäkaartistaan, mutta nyt neljälle cd:lle laajennettu boksi muistuttaa meitä siitä, ketkä kuitenkin olivat tuon illan varsinaisia tähtiä. The Band saattoi olla väsynyt kiertämiseen jättäessään jäähyväisiä ystävilleen marraskuussa 1976, mutta sen soitosta ei paista läpi minkäänlainen kyllästyminen. Vanha sanonta "on hyvä lopettaa kun on vielä voitolla" pitää tässä tapauksessa täysin paikkansa.

Aikanaan kolmoisvinyylillä julkaistu paketti korosti ehkä liikaakiin The Bandin tähtivieraita. Nyt kun koko illan tapahtumat on dokumentoitu tälle boksille, saamme ensi kertaa kuulla muun muassa sellaisia keskeisiä The Band-paloja kuin The Weight, This Wheel´s On Fire ja Rag Mama Rag, jotka eivät vierailijoita kaipaa. Yhtyeen tuolloinen nokkamies Robbie Robertson kertoo kansiteksteissä, kuinka vinyylipaketille piti aikanaan tehdä tiukkoja rajauksia. Siinä mielessä ymmärtää, että esimerkiksi Neil Youngin hapuileva Four Strong Winds jätettiin tuolloin syrjään, mutta on käsittämätöntä, että yhtyeen omasta kanadalaistaustasta kertova, äärimmäisen koskettava Acadian Driftwood, esityksenä yksi boksin ehdottomia kohokohtia, ei tuolloin saanut armoa.

Nimekkäät esiintyjät samassa konsertissa eivät sinänsä ole mikään tae siitä, että illasta tulee musiikillisessa mielessä onnistunut. The Last Waltzin vierailijat ylsivät kuitenkin lähes poikkeuksetta parhaimpaansa, osin illan erityisluonteen ansiosta, osin siksi, että myös he olivat armoitettuja ja kokeneita live-esiintyjiä. He olivat paikalla, koska he liittyivät The Bandin historiaan, eivät siksi, että he olisivat olleet tuon hetken kuumimpia nimiä. Lisäksi illan isännät tarjosivat vierailleen parhaan mahdollisen housebändin. Näistä seikoista johtuen The Last Waltz on ja pysyy yhtenä rockin huikeimmista livetallenteista, jonka rinnalla monet muut joutuvat auttamatta kalpenemaan.

The Last Waltz -boksi sisältää 24 esitystä, joita alkuperäisellä triplavinyylillä ei ollut. Suuri osa niistä on erinomaisia ja vaikka mukaan on kelpuutettu myös kaksi jamia ja muutama harjoitus ja biisiaihio, todellisia roskalaatikon pohjalöydöksiä ei ole mukana. Onnistuneimpiin kuuluvat Muddy Watersin täyteläinen Caldonia ja Bob Dylanin rähjäinen Hazel. Eivätkä sellaiset vanhat kulmakivet kuin Mystery Train (Paul Butterfield), Caravan (Van Morrison) tai Forever Young (Bob Dylan) ja The Bandin oma It Makes No Difference, eräs basisti-vokalisti Rick Dankon sydäntäriipaisevimmista tulkinnoista, ole kadottaneet viehätystään.

Kolmen erinomaisen vokalistin, yhden hienon biisintekijän ja viiden oivaltavan soittajan muodostama The Band oli ainutlaatuinen kvintetti. Onkin surullista, että kun nelikko ilman Robertsonia vastasi tien kutsuun vuonna 1984, ne rasitteet joita he The Last Waltzilla olivat jättämässä taakseen, vaativat ajan myötä Richard Manuelin ja Rick Dankon. Boksi onkin hyvällä syyllä omistettu heille. Kovin moni soittaja ei jätä jälkeensä näin hienoa perintöä.