THE BEATLES: In Mono

THE BEATLES
In Mono
Apple

Siinä se on, kymmenen kiloa rockin mullistanutta musiikkia mono-lp-levyinä. Sellaisina kuin yhtye itse, tuottaja George Martin ja kaikki Abbey Roadin teknikot sen ajattelivat. Monona. Kaikki Beatlesin levyt White Albumiin asti ja niiden päälle Mono Masters -kokoelma (3lp) ja komea kirja. Loput Beatlesin levyt, Yellow Submarine, Abbey Road ja Let It Be, tulivat vain stereona. Niistä olemassa olevat monot ovat stereosta muokattuja.

Mono oli 1960-luvulla popmusiikin valinta. Sen ytimekäs soundi kuulosti hyvältä halvemmallakin soittimella. Siksi Beatles panosti vuoteen 1968 asti erityisesti monomiksauksiin. Se, kuinka monoihin verrattuna hiukan vasenkätisesti tehdyistä stereoversioista tuli yleisin tapa kuulla Beatlesia, liittyy siihen, kuinka stereo kaikkialla jyräsi monon äänilevyteollisuuden standardina.

Kun Beatlesin stereo-vinyyliboksi julkaistiin 2012, oli sen ristiriita siinä, että vinyylikaiverrus oli tehty digitaalisesta lähteestä. Toki parhaasta mahdollisesta sellaisesta. Tämä monoboksi sen sijaan on nyt niin lähellä autenttista kuin on mahdollista. Lähteenä on käytetty alkuperäisiä masternauhoja.

Mono- ja stereoversioiden eroista voisi kirjoittaa kirjoja. Esimerkiksi White Albumin Back In The U.S.S.R. tai Helter Skelter ovat monoversioina hyvin erilaisia kuin stereona. Ensiksi mainitun lentokone-efektit poikkeavat toisistaan ja kun jälkimmäinen loppuu, ei siellä olekaan Ringoa karjumassa rakoista sormissaan. Ehkä se johtuu siitä, että monoversio tehtiin lähes kuukausi ennen stereota, ehkä stereoon haluttiin jotain erilaista, tai sitten sillä ei yksinkertaisesti ollut niin väliä.

Upealtahan nämä kuulostavat. Syvältä, tilavalta, tuhdilta. Sgt. Pepper tulee lujempaa kuin alkuperäinen mono, mutta muuten levyt tulevat lämpimällä ja maltillisella volyymillä. Monossa on myös sellainen käytännön etu, ettei oikeastaan ole minkäänlaista väliä, mille puolelle kaiuttimiasi asetut levyjä kuuntelemaan. Se kuulostaa yhtä komealta koko huoneessa.