Vuosi 1967 tunnetaan rockin psykedeelisenä vuotena ja silloin The Beatles teki alan uraauurtavat mestariteoksensa. Kaikki muuttui seuraavaan vuoteen tultaessa: yhteiskunnallisesti se tunnetaan levottomuuksien leimaamana hulluna vuotena ja myös muutokset nelikossa olivat sen uran tärkeimpiä.
Keväällä 1968 yhtye kävi Intiassa silloisen gurunsa meditaatioleirillä, jossa kaikki eivät pitkään viihtyneet, mutta albumin laulut tehtiin enimmäkseen siellä. Nelikko ei juuri demonnut laulujaan, mutta nyt se teki poikkeuksen ja kokoontui ennen albumin levyttämistä George Harrisonin talolle. Hienossa kirjan muotoisessa paketissa yksi cd on akustisia demoja, ja kun kolme levyä on sessioiden outtakeja, paketista pystyy seuraamaan monien laulujen kehitystä lopulliseen muotoonsa. Giles Martinin uusi miksaus tekee albumille kunniaa, mutta varsinainen täky on koko paketti.
Esityksissä ei enää ollut psykedeliaa, vaan häikäisevää laaja-alaisuutta. Joidenkin mielestä on ihme, että Paulin monia ärsyttävä hittirenkutus Obla-di, Ob-la-da ja John Lennonin vuoden levotonta ilmapiiriä kuvaava kaoottinen äänikollaasi Revolution 9 mahtuivat samalle levylle, toiset olivat vielä sitä mieltä, että molemmat olisi pitänyt jättää siltä pois.
Vuosi 1968 elää enää historiadokumenteissa, mutta ”Valkoinen tupla” elää ikuisesti.
Yhtye ei enää ollut kiinteä kokonaisuus, ja kaikki neljä jäsentä ovat mukana vain noin puolessa levytyksistä, jotkut olivat peräti sooloesityksiä. George Harrison eli vahvaa luomiskauttaan ja eräässä mielessä White Album oli myös alku jäsenten soolourille – onko lopputuloksena hajanaisuus vai rikkaus, siitä filosofit ovat väitelleet puoli vuosisataa; tähdistä voi päätellä, kummalle puolelle itse asetun. Sexy Sadie, Blackbird ja While My Guitar Gently Weeps ovat klassikoita, joiden voima vain korostuu mukana olevista muista esityksistä. Kun maailmaa katsoo lasisipulin läpi, tuloksena voi olla mestariteos – eikä tätä albumia kannata arvioida esitys esitykseltä, vaan kokonaisuutena.
Vuosi albumin julkaisusta The Beatles oli jo lakannut olemasta, vaikka yleisö ei sitä vielä tiennyt. Yhtye, joka oli hallinnut 1960-lukua oli mennyttä siinä missä vuosikymmenkin. Vuosi 1968 elää enää historiadokumenteissa, mutta ”Valkoinen tupla” elää ikuisesti.
