Bettye Lavette kuuluu niihin eteläisen soulin alkuperäisiin kuninkaallisiin, jotka eivät aikanaan saavuttaneet hovissa ansaitsemaansa asemaa. Atlantic julkaisi teini-ikäisen Lavetten debyyttisinkun My Man – He’s A Lovin’ Man jo 1962, mutta ensimmäinen albumi tuli Motownilta vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Muut levytykset ilmestyivät pikkumerkeillä. Suurin osa niistä on nykyään saatavana cd-muodossa.
Tuottaja Joe Henry käyttää tällä albumilla suunnilleen samaa konseptia kuin Solomon Burken komealla paluulevyllä. Kappaleet eivät ole peräisin soulin ja rhythm & bluesin traditiosta, vaan enimmäkseen rockin puolelta. Laulut ovat sellaisia tämän päivän naispuolisten biisintekijöiden töitä, jotka Lavette tunsi sopivan itselleen. Ensin Sinead O’Connorin I Do Not Want What I Haven’t Got ilman säestystä, sitten Lucinda Williamsin alkuperäistäkin rosoisempi Joy. Alku on vaikuttava, mutta varsinaiset huippuhetket ovat vasta tulossa: Fiona Applen Sleep To Dream sekä kaiken pysäyttävä tulkinta Dolly Partonin Little Sparrow’sta.
Siinä missä Burken albumin soitto ja tuotanto olivat silkkaa southern soulia, Lavetten taustalla työskentelevä viisikko voisi yhtä hyvin räimiä ja kolistella Tom Waitsin maatilan puuvajassa. Pienen sisäänajon jälkeen soul-fanaatikkokin nyökyttelee hyväksyvästi karhealle kombinaatiolle ja pelkästään nauttii musiikista.