Toisin kuin Setzerin viime vuotisella Roc-kabilly Riotilla ja Brian Setzer Orchestran levytyksillä, 13:lta puuttuu yhtenäinen linja. Levyn yhdistävä tekijä on ainoastaan tekijänsä rakkaus rock and rolliin sen eri muodoissa.
Ja mikäs siinä, se on aivan pätevä lähtökohta lähteä rakentamaan pitkäsoittoa eikä Setzerkään toki ole ensi kertaa rokkia kyydissä. Tällä kertaa kitaristi ei vain tunnu kaivaneen kovin häikäisevää kerrottavaa sävelarkustaan. Jälki on tekijämiehen vankkaa käsialaa ja mukavaa kuultavaa, mutta se kaikkein ylin taso jää saavuttamatta, vaikka mistään hissimusiikista ei olekaan kyse.
Lisäksi sieltä täältä, vaikkapa Take A Chance On Loven introsta, saa käsityksen, että Setzerin teknisen taituruuden kasvun myötä mies haluaa myös briljeerata taidoillaan. Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta samalla rockaaminen saa aavistuksen verran liian hienostuneita sävyjä. Toisaalta Setzer pystyy sujuvasti operoimaan rockabillyynkin liitettyjen karsinointien ulkopuolella, joita hän tölvii Really Rockabillyssä.
13 on kuvaava nimi Setzerin uutukaiselle, ei epäonnen lukuna eikä järjestynumerona, vaan siksi, että levystä jää vaikutelma, että sille on hieman väkinäisesti kasattu 13 raitaa, kun sellaisia on sattunut syntymään.