The Bossin ja hänen uskollisten apumiestensä reunion-kiertueella salit olivat täynnä ja tunnelma katossa. Rundi päättyi viime kesänä Madison Square Gardeniin, jolloin e-streetiläisillä oli takanaan reilun vuoden putki keikkoja. Tällä livetuplalla esiintyy eräs rockin maineikkaimmista kokoonpanoista parhaassa terässään.
Kiertueen ohjelmisto oli laaja läpileikkaus newjerseyläisten pitkästä urasta. Tuoreelta Tracks-boksilta kuultiin joka ilta pari kappaletta, joista tämänkin levyn starttaava My Love Will Not Let You Down toimii oivana aloituksena. E-Street Band on isojen areenoiden yhtye parhaasta päästä ja levyn vahvat soundit sen arvoiset. Kahden kosketinsoittajan ja välillä jopa kolmen kitaristin yhdistelmä takoi vakaan rytmiryhmän päälle murhaavaa jälkeä ja Clarence Clemonsin saksofoni töräytti välillä juhlafanfaarin, aivan kuin biletuulella oleva elefantti. Äänivalliin eniten hukkuva Patti Scialfa sai äänensä parhaiten kuuluviin Mansion On The Hillissä, joka soitettiin kaihoisaan country-tyyliin.
Mukaan oli otettu myös biisejä, jotka eivät olleet varsinaisia E-Street Bandin bravuureja, mutta niistäkin bändi teki omiaan. Parhaiten muokkauksesta hyötyi Youngstown, joka muuttui akustisesta sähköiseksi purkaukseksi, jonka Nils Lofgrenin komea soolo kruunasi. The Riveriin oli sovitettu monisäikeisen hiipivä alkuosa ja Springsteen oli pannut fraseerauksensa uusiksi ja heitti lopussa peliin falsettilaulua. Uskaliasta, mutta ei yllä alkuperäisversion kiihkeystasolle.
Ykkösluokan rokit Out In The Street, Born To Run ja Ramrod kulkevat kuin jenkkiraudat paraatissa, jota seuraavan yleisön hurmos kuulostaa sen suosikkijoukkueen loppuottelulta. Kakkos-cd:n pitkät, suurkaupunkiteemaiset laulut kuuluvat levyn kohokohtiin. Poliisin mielivallasta kertova American Skin (41 Shots) on hitaasti kasvava, tiivistunnelmainen kappale joka osoittaa, että 50 täyttäneellä monimiljonäärillä on yhä kosketus arkitodellisuuteen ja kyky muuttaa se koskettavaksi lauluksi. Tuplan vanhin biisi Lost In The Flood hehkuu kuin sitä inspiroinut kiviviidakko, eikä ”Big Man” Clemonsin bravuuri Jungleland ole menettänyt 25 vuodessa piiruakaan intensiivisyydestään.
Muutamasta illasta koottu Live In New York City on paljon kiinteämpi kokonaisuus kuin Springsteenin kohuttu liveboksi. Ei ole kovin tavallista, että aikaa kuulee siirrettävän taaksepäin näin vakuuttavasti, nykyhetkeäkään unohtamatta.