Yhdysvaltojen yhteiskunnallinen toiveikkuus kanavoituu Bruce Springsteenin kuudennelletoista studioalbumille. Working On A Dream -kiekko kuuluu näkyvästi Barack Obaman puolelle asettuneen veteraanin keveimpiin levyihin niin sävellysten, sanoitusten kuin sovitustenkin suhteen. Albumin jollottava nimiraita esitettiin ensimmäisen kerran marraskuussa Clevelandissa Springsteenin ollessa mukana tulevan presidentin kampanjakiertueella.
2000-luvulla Bruce Springsteen on päässyt kiinni ahkeraan julkaisurytmiin, mutta tulokset ovat jääneet korkeintaan hyviksi. New Yorkin terrori-iskun jälkimainingeissa julkaistu The Rising (2002) tarkoitti hyvää, mutta sai haukottelemaan. Sitä seurannut Devils & Dust (2005) ei yltänyt lähellekään Nebraskan (1982) tai edes The Ghost Of Tom Joadin (1995) tasoa. Magic (2007) puolestaan etsi kadonnutta nuoruutta – mitä muutakaan liki 60-vuotias rocktähti voi tehdä? – löytämättä sitä.
Ihan mukava Working On A Dream -levy äänitettiin Magic-maailmankiertueen tauoilla. Kuten viime aikoina on käynyt tavaksi, The E Street Bandin osuus on lähinnä kosmeettinen. Samalla tavalla sympaattisesti mutta perin persoonattomasti pystyisi soittamaan mikä tahansa töihin palkattu studiomuusikoiden joukko. Onhan se silti romanttista, että Pomo tahtoo edelleen työskennellä vanhan porukan kanssa.
Parasta uudella albumilla on sen miellyttävä sointi. Kitarat helkkyvät, melodiat rullaavat eikä Brucekaan mylvi sonnimaisesti. Usein sekä lauluista että esityksistä tulee mieleen Tom Pettyn viihdyttävä, periamerikkalainen rokkaus. Sitä vain korostavat Springsteenin uudet kappaleet, jotka ovat hyvin yksinkertaisista paloista koottuja ja erinomaisesti niin autostereoihin kuin aikuisten työpaikoillaan kuuntelemille radiokanaville sopivia.
Levyn merkittävä poikkeus on sen aloitusraita, kahdeksanminuuttinen Outlaw Pete -tarina, joka säilyttää ylvään jännitteensä koko matkan. Kappale myös osoittaa, että Pomolla on sittenkin huumorintajua. Biisi nimittäin lainaa tarttuvan melodiansa Kissin diskohitistä I Was Made For Loving You.
Junnaavassa Life Itself -kappaleessakin on jotain erittäin kiehtovaa. Voisiko se olla ajatus uudesta, rohkeammasta suunnasta? Tiestä, jonka alussa Springsteen on pyörähtänyt esittäessään lavalla harrasta versiota Suiciden Dream Baby Dreamista?
Tyystin toisella tavalla ympäröivästä materiaalista erottuvat pahaiseksi komediaksi kaatuva Good Eye -blues sekä väsähtäneen tyypillinen Queen Of The Supermarket. Sinänsä asiassa ei ole mitään yllättävää, sillä Bruce on työntänyt tarpeetonta materiaalia kaikille tämän vuosituhannen studiolevyilleen.