Bruce Springsteen & The E Street Band – sitä minkä Jumala on yhteen liittänyt, älköön ihminen erottako. The Risingilla perusarvot pannaan jälleen kohdalleen: kitarat soivat kovaa ja kirkkaasti, Pomo mylvähtelee tuttuun tyyliinsä ja E Kadun Yhtye säestää niin kuin vain se osaa. Laulujen aiheetkin ovat tuttuja: tarinoita perusamerikkalaisesta elämänmuodosta. Tällä kertaa ei vain lauleta tytöistä ja autoista – kaiken yllä on nyt kahden kaatuneen pilvenpiirtäjän varjo. Springsteen lieneekin kokenut kansalaisvelvollisuudekseen kirjoittaa lauluiksi tunteita, joita Yhdysvalloissa on viime syyskuun jälkeen koettu. Tämä olisi tietysti helppoa kyynisesti kuitata laskelmoiduksi kuppaamiseksi kansakunnan kollektiivisesta traumasta, mutta pitää muistaa että Springsteen on aina toiminut juuri näin: kirjoittanut asioista ja ihmisistä, joita näkee ympärillään. Hän on aina kertonut meille rehellisellä äänellä missä Amerikassa mennään juuri nyt eikä The Rising poikkea tästä jatkumosta.
Vaikka moni asia on ennallaan, on albumin synnytyksessä ollut myös uudistumispaineita. Tuotantotiimissä on tapahtunut nuorennusleikkaus ja ruoria pyörittää tällä kertaa lähinnä äänekkään rockin seassa marinoitunut Brendan O´Brien. Onneksi uudistukset ovat melko nimellisiä eikä Springsteen ole yltiöpäisesti ryhtynyt repimään rikki vuosikymmenten varrella jalostunutta tyyliään.
Suurimmat muutokset taitavat olla useimmilla raidoilla kuultavat jousisoittimet sekä parin kappaleen melkoisen eltaantuneet konekompit. Tutut elementit ovat kaikki tallella: Waitin´ On A Sunny Day kuulostaa vähän Hungry Heartilta ja Mary´s Place vertautuu luontevasti vaikkapa Rosalitaan. Tosin viimeksimainittua vastakkainasettelua tehtäessä voidaan selvästi huomata, ettei vanhuus tule yksin – Springsteen orkestereineen kuulostaa rokkaavimmissa numeroissa tätä nykyä jo vähän väsyneeltä. Taannoinen Live In New York City kuitenkin todistaa, että ruuti on yhä kuivaa, joten täytyy vain kummastella miksi jotkut The Risingin tulkinnoista jäävät niin vähäverisiksi. Ennakkotiedot ”rock-albumista” osoittautuivat muutenkin hivenen liiotelluiksi. Ramrodin tai Cadillac Ranchin tyyppisiä lauluja levyltä ei löydy. Sen parasta antia ovatkin ehdottomasti hitaammat kappaleet. Esimerkiksi You´re Missing ja Paradise ovat niin hienoja teoksia, että niiden äärellä ahavoitunut merimieskin varmasti ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa pitkän kirjeen äidilleen.
The Risingilla on useita todella hyviä kappaleita. Albumin suurin ongelma on se, että sille on jätetty myös pari luokatonta esitystä: sietämätön ja albumikokonaisuuteen täydellisesti sopimaton Let´s Be Friends sekä puuduttava The Fuse. Kiitettävän monet artistit ovat viime vuosina palanneet albumiensa kestoissa vinyyliaikakaudella hyviksi havaittuihin mittoihin. Uutiset tästä eivät selvästikään ole vielä rantautuneet New Jerseyhin. The Rising voisi olla lähes täydellinen Springsteen-albumi, jos kuivia oksia olisi maltettu karsia pois. Tässä suhteessa levyä voisikin verrata vaikkapa The Riveriin, joka myös sairasti mammuttitautia. Toisen miinuksen saavat sanat: levyn tekstit ovat hyviä, mutta eivät erityisen nerokkaita. Springsteen on verhonnut osan sanottavastaan kulahtaneeseen symboliikkaan, vaikka on aina ollut elementissään puhuessaan kieltä jota kaikki varmasti ymmärtävät. Vikoja on siis liikaa täyteen viiteen tähteen, mutta uskallan silti väittää vakavalla naamalla, että tämä on paras Bruce Springsteen -albumi sitten Born In The USA:n.