Joey Burnsin ja John Convertinon luotsaama Calexico on siitä harvinainen rockyhtye, että sen sointi ja musiikillinen perusilme on helposti tunnistettava ja jopa omintakeinen. Aavikon autiutta ja morriconemaista hiipivän vaaran estetiikkaa folkpopiin ja latinovaikutteisiin juohevasti yhdistelevä yhtye on koko ajan liukunut musiikissaan lauluvetoisempaan suuntaan. Algiers on jo puhdas laululevy ja yhtyeen varhaisia tuotoksia hallinnutta kiireetöntä instrumentaalimaalailua on enää mausteena.
Jollakin keskivertologiikalla arvioituna Calexicon pitäisi nyt olla helpommin lähestyttävä ja laajempaa yleisöä kiinnostava. Epäilen, että näin ei ole. Samalla kun autiomaasoinnin ja tee-se-itse-mariachin taiturit ovat antaneet sijaa normaalimmalle kitaranrämpytysamericanalle jotain ainutlaatuista on hävinnyt Calexicon ilmaisusta.
Kunpa Algiersin vahvimmat laulut, kuten ihanan pateettinen Para, svengaavan unelias Puerto tai karhealla sentimentolla pelaava latinoiskelmä No te vayas, olisivat saaneet ympärilleen enemmän Burnsin ja Convertinon hyvin hallitsemaa elokuvallisuutta. Mielikuvitusta stimuloivan minimalismin ja musiikillisen sekarotuisuuden yhdistelmässä on Calexicon voima, ei keskitien ralleissa.
