CERYS MATTHEWS: Cockahoop

Pari vuotta sitten lopahtaneen walesilaisen Catatonian monikerroksisesti prosessoitu pop on kaukana yhtyeen laulajan Cerys Matthewsin, ensimmäisestä soololevystä. Cockahoop pursuaa äärettömän rentoa ja maanläheistä folkia, jonka juuret imevät ravintonsa afro-amerikkalaisesta ja kelttiläisestä perinteestä. Tätä kuunnellessa kiire häipyy ja elämä maistuu kuin hyvin jäähdytetty valkoviini kesäisellä piknikillä.

Matthews matkasi Nashvilleen tekemään traditionaalista roots-levyä Dylanille ja Ryan Adamsille steel-kitaraa vinguttaneen Bucky Baxterin keskeneräiseen kotistudioon. Sen valmistumista odotellessa uudet laulut alkoivat lähestyä Matthewsia. Niitä alettiin työstää Baxterin kokoamien Nashville-muusikoiden kanssa. Nämä suhtautuivat ensin eurooppalaiseen rock-tähteen pidättyvän uteliaasti, mutta tämän teeskentelemättömyys mursi jään nopeasti ja tunnelma muuttui luovasti kodikkaaksi.

Trad-osastosta mukaan pääsi lopulta vain pieni ukkosen säestämä instrumentaali, yksi walesilaisralli ja orja-ajalta periytyvä, nätin melodiansa alle rankkaa tilitystä kätkevä All My Trials, jota 60-luvulla rämpytteli joka toinen hootenanny-ryhmä. Keskikentän pelaa loistavasti Matthewsin sielukkaasti lapsinaisellinen laulu. Sen persoonallinen hehku syntyy herkän haavoittuvuuden ja syvänoloisen elämänkokemuksen mehukkaasta yhdistymisestä. Täydet pinnat menevät myös Baxterin popmaisesti oivaltaville sovituksille, joiden suola tulee, paitsi kauttaaltaan puristamattomasta soittamisesta, erityisesti bassoklarinetin, käyrätorven, sellon ja banjon mielikuvituksellisesta käyttämisestä.

Kautta linjan mehevistä biiseistä mainittakoon Matthewsin uhmakkaan kirpeä The Good In Goodbye, Brett Sparksin ironisen haikea Weightless Again ja Joe Strummer -vainaan kanssa väsätty unelmoiva Gypsy Song. Cockahoop on sellainen levy, jonka seurassa viihtyy trendeistä riippumatta. Täydellinen vastakohta kaikelle suorittamiselle ja kohderyhmäkouhottamiselle.