CIRCLE: Guillotine

Marginaalin sisäistä liikkumavaraa tehokkaasti hyödyntänyt Circle on yhä parhaimmillaan jaksaessaan jumittaa pitkiä musiikillisia kaaria. Guillotinella porilaisten jo tuttu näkemys on puettu ehkä aikaisempaa hieman luomumpaan muotoon, akustiset kitarat saavat tuon tuosta kyytiä, mutta mistään unplugged -levystä ei kuitenkaan ole kyse.

Maanisesti junnaavat, yli kymmenminuuttiset Metsän henget, Teräskylpy ja Alta rautatammien ovat juuri sitä Circleä, mitä bändiltä sopii odottaa. Transsihakuiset riffit isketään pöytään vaihtelevalla dynamiikalla ja, kuten kaikki orkesteria aiemmin kuunnelleet tietävät, homma toimii junan toiletin varmuudella. Edellämainituista kolmesta biisistä olisikin muutamalla lisäraidalla höystettynä saanut tehokkaan, reippaan albumin.

Guillotinelle on kuitenkin eksynyt muutama äänikohkaus liikaa; levyn puolenvälin paikkeilla syöksytään liian pitkäksi aikaa osioon, jota on luultavasti ollut mukavampaa äänittää kuin kuuntelijan sitä kuunnella. Tom Waitsin pahimmista painajaisista revityt ääniuhittelut eivät suinkaan ole kehnoa tavaraa, mutta liika on yksinkertaisesti liikaa. Circle olisi ehkä tällä kertaa osunut tarkemmin maaliin vähentäessään laukausten määrää. Kuusumun profetiaa levittävän Mika Rätön vokalisoimissa biiseissä bändi kuitenkin muistaa pysyttäytyä olennaisessa.

Guillotinen terä ei ehkä ole leikkaavinta laatua, mutta kyllä keskinkertaisempikin Circle-levy pisteitä tämän verran ansaitsee.