CIRCLE: Sunrise

Sirkkelimestari ja musiikkibiologi Jussi Lehtisalo on edennyt tutkimuksissaan siihen vaiheeseen, että mikroskooppi suunnataan nyt hard rockiin. Levylautasella on viime aikoina pyörinyt Saxon. Kysymys on tietysti relevantti: mikä saa tuon mittaamattomia junttilaumoja syvästi puhuttelevan lajin tikittämään ja voisiko se svengata jyskeen sijaan?

Sunrisen avaava Nopeuskuningas vastaa kysymykseen paahtamalla ääreensä pelkistettyä vaakalentoa Mika Rätön kiljuessa manifestiaan kuin nuori Robert Plant hapoissa. Janne Westerlundin ja Jyrki Laihon kitarat sahaavat perimmäisestä riffistä milliäkään lipsumatta Jussin basson tykyttäessä vakaassa etunojassa kuin aortta vähän ennen räjähtämistään. Meno ei sovi heikkohermoisille. Lähes sietämätöntä jännitettä helpotetaan loppupuolella päästämällä kitaristit avaruuteen puhumattakaan oudosta oheistoiminnasta, joka suhisee ja kirskuu kaiken takana kuulorajalla. Sitä harrastetaankin tällä levyllä paljon.

Akustisten kitaroiden lempeästi ajamissa Satulinnuissa Rättö heittäytyy ekstaattiseksi Vimpelin Väinämöiseksi Pike Kontkasen viulun ja Teemu Niemelän moogin haahuillessa taustalla. Hyvä piisi, mutta menee Kuusumun Profeetaksi (Rätön oma bändi). Tämä konsepti kannattaisi rajoittaa vain syvästi ihailemani Profeetan käyttöön. Akustisella hypnokitarariffillä kulkevaa Vaanen valtiatarta voi kuvata Kuusumun Circleksi bändien perusideoiden yhtyessä. Kylän suurin miekka mättää aika tylsästi, mutta Rautakotkassa uhkaavasti leijaileva viulu, tasainen komppi, tyrnät vuorenpeikkoriffit ja Rätön loitsuaminen ovat oivassa balanssissa. Paholaisratsastaja ja varsinkin monotoniselle rumpukompille ja surisevalle synttymetsälle perustuva 15-minuuttinen Lokki päättävät levyn varsin hawkwindmaiseen transsiin.

Onko Sunrise se "sankarihevilevy", jonka Kuusumun Profeetta taannoin uhkasi tehdä?