Puheissa kolmenkympin kriisistä saattaa olla jotain perää. Ystäväni toi saunakaljaksi Lapin Kultaa ja minä vannoutuneena Karhu-miehenä huomasin pitäväni tuosta ennen poronkuseksi leimaamastani juomasta. Toinen merkki oli, kun huomasin lähinnä ärsyyntyväni tämän hip-nuorison uusimman suosikkiyhtyeen monotoniasta, melodiattomuudesta ja mekkalasta.
Torontolainen duo kokoaa biisejään piipityksistä ja biiteistä, jotka on tuotettu jollain Atari-tietokoneen ja kosketinsoittimen hybridillä. Laulajatar Alice Glassin ääni saapuu kuulijalle rankasti efektoituna. Indiehypeä bändi ei kuitenkaan olisi saanut aikaan, ellei sen musiikki olisi tanssittavaa. Viehättävää yhtyeessä onkin tasaisen tanssibiitin ja totaalisen kakofonian paikoin onnistunut sekoittaminen. Tosin bändin ensimmäinen single, tarinan mukaan mikkitestiksi tarkoitettu, hermoja raastava Alice Practice ei kuulu tähän kategoriaan.
Pidemmän päälle – ja 16 raitaa todella tuntuu pitkältä – Crystal Castles kuitenkin onnistuu enemmän ärsyttämään kuin ihastuttamaan. Kun yhtyeen konsepti on tullut selväksi, jauhaa levy paikallaan aivan liian usein. Ideoita tuntuu olevan tasan se yksi.
Levyn äärimmäiset hetket, kuten pikavauhtinen atarihouse Xxzxcuzx Me, jättävät kuitenkin mukavan hölmistyneen olon. Kai tätä muutaman kaljan jälkeen voisi tanssiakin.
