DAVID BYRNE: Grown Backwards

Ennakkoluulotonta ja kokeellista, hilpeää ja hieman lainattuakin. Tätähän David Byrnen musiikki oli jo Talking Headsin aikana. Vuonna 1980 ilmestynyt Remain In Light hyödynsi afrikkalaista rytmiikkaa, viimeiseksi jäänyt Naked vuodelta 1988 käänsi katseen kohti Etelä-Amerikkaa. Ja samalla uteliaalla tiellä Byrne on edelleen.

Grown Backwardsia voisi hyvällä syyllä luonnehtia maailmojen musiikiksi, kuluneen "maailman musiikki" -termin sijaan. 1990-alun soololevyjen salsarytmit ja torvisektiot ovat lähes kokonaan poissa. Lattarimusasta on jäljellä enää tuulahdus bossa novaa siellä täällä. Nyt Byrne matkustaa enimmäkseen musiikin historiassa. Hieman unenomainen ja tyylikkäästi orkestroitu pop on saanut sävyjä kamarimusiikista ja jopa oopperasta. Uusien laulujensa lomassa Byrne versioi niin Georges Bizetiä, Giuseppe Verdiä kuin Lambchopiakin.

Byrnen uutukainen on sukua viime vuonna ilmestyneelle soundtrackille Lead Us Not Into Temptation. Grown Backwardsia voisi pitää Young Adamin elokuvaan tehdyn mainion ja hartaan sävellystyön kujeilevana isoveljenä. Ja vaikka Byrnen ääni taipuukin Verdin ja Bizetin aarioihin yllättävän hyvin, niitä on tuskin tehnyt taiteilija, joka ei osaisi hymyillä itselleen.

Byrne tekee musiikkiaan kuin kollaasia: leikkaa ja liimaa -periaatteella. Grown Backwardsilla hän esittelee tukun hienoja biisejä ja yllättävänkin tuntuisia oivalluksia, Tämän vuoksi onkin harmi, että levytys alkaa loppua kohden kangistaa kuuntelijaansa. Tällä kertaa edes laajapohjainen lähdeluettelo ei tarjoa pelastusta. Se vain turvottaa kokonaisuutta ja saa mielleyhtymät lentämään turhan moneen suuntaan.