Tämä ei ole popmusiikkia. Sellaistakin David Sylvian toki on urallaan tehnyt, erityisesti 80-luvulla synapopin kunnianhimoisempaa laitaa tutkineen Japan-yhtyeen kanssa. Sittemmin erittäin kiehtova sooloura on vienyt miehen välillä popin äärilaidoille, mutta ei koskaan yhtä kauas kuin Manafonilla.
Huippuluokan äänitaiteilijoiden ympäröimänä Sylvian on tallentanut äärimmäisen minimalistista, rytmistä, melodioista ja soinnuista riisuttua improvisointia. Yksittäiset pianon, kitaran, jousisoittimien sekä elektronisten- ja hälyäänten katkelmat kommunikoivat toistensa kanssa. Hiljaisuutta on lähes yhtä paljon kuin ääntä.
Haastavaa? Ei oikeastaan, sillä ensinnäkin äänimaisema on harvoin dissonoiva ja useimmiten kaunis, ja toisekseen tallella on se 70-luvun lopulta saakka ihastuttanut lauluääni. Sylvianin kuiva, teatraalinen, jokaista sanaa painottava laulutyyli johdattaa kuulijan vaivatta läpi levyn. Laulumelodiat ovat vähäeleisiä ja kertosäkeitä albumilla ei ole, vain toistuvia lauseita siellä täällä, mutta muusta musiikista poiketen laulu on hallittua ja jopa rytmikästä.
Manafonin pariin on helppo kuvitella palaavansa vuosien mittaan toistuvasti. Paketin kruunaa upeasti kuvitettu digipak.