Kymmenessä vuodessa Death Cab For Cutie nousi amerikkalaisen indiepopin arkkityypistä Billboardin albumilistan ykköseksi. Suosionsa huipulla yhtye koettaa rohkeasti muuttaa soundiaan.
Codes And Keys -albumin viitteiksi on paljastettu Brian Enon 1970-luvun poplevyt ja David Bowien Berliini-trilogia. Yksinkertaistettuna uusi konsepti tarkoittaa sitä, että bändisoundista on riisuttu iso osa kitaroista ja ne on korvattu kosketinsoittimilla. Kappaleet perustuvat aiempaa enemmän toistoon ja ovat selvästi rytmikkäämpiä.
Vähäeleisessä ja johdonmukaisessa – vain heppoinen Underneath The Sycamore -rallatus poikkeaa linjasta – albumissa on oma viehätyksensä, mutta mikään suurteos se ei ole, enemmänkin hallittu ohjausliike. Death Cab For Cutien musiikki on taas kerran liian hillittyä, jotta siitä voisi hullaantua perinpohjaisesti. Toki Chris Walla on pirun tyylikäs kitaristi ja laulaja Ben Gibbardin ihmissuhdehuomiot puhuttelevat, mutta Transatlanticismin (2003) jälkeisillä levyillä yhtye on säkenöinyt kovin harvoin.
Narrow Stairs -levyn (2008) vangitseva I Will Possess Your Heart saattaa jäädä siksi yksittäiseksi raidaksi, josta Death Cab For Cutie parhaiten muistetaan. Codes And Keys -albumilla ei kuulla mitään läheskään yhtä ihmeellistä. Pieniä, huumaavia hetkiä ovat esimerkiksi nimikappaleen lopun ihana euforia (”We are one/We are alive!”), Doors Unlocked And Openin sinnikäs kraut-naputus ja Unobstructed Viewsin pitkä alku.
