Ameeba. Se kuvaa ehkä parhaiten belgialaisen dEUSin olemusta kolmannella pitkäsoitolla. (Neljäskin albumi on olemassa: My Sister Is My Clockia myytiin vain postitse.) The Ideal Crash tuntuu olevan loputonta variaatiota yhdestä ja samasta kappaleesta, jonka tempoa ja painotusta varioidaan välillä hyvinkin radikaalisti. Näissä puitteissa bändi onnistuu kuulostamaan yhdessä päässä melkein Nirvanalta tai jopa The Fallilta intellektuellissa angstissaan toisen pään lipuessa banjoineen lähes pastoraalisena liki Wilcon americanaa. Kun sikseen tulee dEUS voi yhdistääkin ääripäänsä, kuten rauhallisen rennosta alusta urbaaniin hysteriaan kiihtyvässä Instant Streetissä. Hetkittäin, rumpujen ja konerytmien vaihdellessa, mennään myös erittäin 22-pistepirkkomaisissa maisemissa.
Kierosti rakennettu soundi purkaa monia kerroksiaan hitaasti, mutta varmasti. Eräänlainen salainen ase on Klaas Janzoonsin viulu, joka soittaa hienovaraisia muihin ääniin sulautuvia tekstuureja paljon enemmän kuin ”varsinaisia viulusovituksia”. Kitarat voivat kirkskua lakonisena teollisuusmeluna, kutoa beefheartiaanisesti ontuvia riffinpätkiä tai helkkyä country rockina. Jälkimmäistä vaikutelmaa vahvistaa Tom Barmanin miellyttävän puristamaton ääni, silloin kun sitä ei ole käsitelty. Hänen tavanomaisuuksista pidättyvät tekstinsä vaikuttavat hyvin mielenkiintoisilta, sikäli kuin niistä saa selvää.
The Ideal Crash ei todellakaan ole helppo levy, mutta sen kasvuun voi luottaa ja sitä jatkuu pitkään.
