Tämän yhtyeen voi paistaa missä tahansa: Syvään päähän on tunnistettavaa eppunormaalia ensi tahdeista hamaan loppuun asti. Toisaalta jos näin ei olisi, levyn ostaja voisi viedä albumin takaisin kauppaan ja jupista: ”Ei tämä ole sitä mitä tilattiin.”
Nyt ei tarvitse, mutta vaikka Kahdeksannesta ihmeestä onkin kulunut aikaa ja tupakkaa, kyllä tässä neljännessätoista levyssäkin ihmetyksen aihetta on, hyvässä ja pahassa. Hyvänä on pidettävä sitä, että herrat potkivat välillä eteenpäin pakottamatta ja aika kovaakin, vaikka Pallit heiluu taas -meiningin nostalginen poikamaisuus iskeekin itseään vastaan. Martti Syrjän riimit ovat toki kohdallaan, mutta hänen tapauksessaan nokkeluuden ja toimivuuden raja on häilyvä: keski-iän rakkaus voi olla yhtä ”ihanan hölmöä” kuin nuorempikin, mutta ei avausbiisin Tahdon sut -jolinaa pysty myötähäpeää tuntematta kuuntelemaan. Toisaalta raitistuneen miehen riuska juopottelupurkaus Haistakoon veen tuo aiheeseen näkökulmaa, jossa ei vesilasiin itketä.
Tulevat ässäbiisit voivat olla harvassa, mutta musiikillaan Syvään päähän toimii. Sekä kitarat että rytmiryhmä, tuotanto ja taustalaulut antavat ymmärtää, että vaikka hautapaikka voi olla varattuna, sinne pitkälleen menoon on vielä aikaa. Levyn hieman yllättävästäkin rivakkuudesta huolimatta pitää erikseen mainita sen kaksi slovaria Kun valot tulevat vastaan ja Minkä teit. Niissä edetään värikkään verkkaisesti ja Martti Syrjän tekstit tuntuvat vahvistavan biisien tunnelmaa.
