Popedan tuotannon populaarein ydin on iskostunut ylen vahvasti Paten möräkkään ääneen ja rautaisten kitaristien iskuriffeihin. Tribuutin kärkevin haaste sekä artisteille että kuulijoille on kokea läpitutut kappaleet järkälemäisestä alkuperäismuodostaan vapautettuina ja toisin personoituna. Da da -coverkimara paljastaa tehtävän hankalaksi, sillä Popedan hitit ovat musiikillisesti niin ytimekästä rock-kaavojen runttaamista, että niistä on turha vääntää ylen progressiivisia tai modernisoituja tulkintoja. Myös parodiointi on lähes mahdotonta, koska Popeda on aina tehnyt sen itse.
Alex Harveyn sensaatiomainen Tomahawk Kid (Mää ja Tapparan mies) taitaa olla arsenaalin tyylillisesti joustavin sävellys, mutta Jesse-duon teknokaiutus hukkaa siitä Harveyn teatraalisen hohdon ja manselaisen kiakkohengen. Niinpä tribuutilla melskaavat enimmäkseen ilmeisen empaattiset, mutta ohutääniset tulkit ja siistimmin tuotetun äijärockin yritteliäät oppilapset. Heistä hyvin harvan persoonallisuus kietoo valtaansa esikuvalle leimallisia lauluja.
Versiointi on helposti puolivitsikästä kliseilyä, kuten Stalingrad Cowgirlsin Sukset tai Mikojanin veljesten John Holmes. Hiukan hajamielisiltä kuulostavia tapailuja ovat Apulannan Kuuma kesä, Eppujen Huummetta ja CMX:n Hullut koirat. Absoluuttisen Nollapisteen Palle & The Boys on perin hillittömästi pulputtava vinoutuma Popeda-linjasta. Parhaat tribuunit ovat jylhän nimikkohymninsä esittävä Yö sekä Jos joet olis viskii… -bluesin leukaileva Dave Lindholm.