The Hard Stuff rämähtää käyntiin sen verran makealla riffillä ja edellisiltaa muistamattoman aamukrapulan bluesilla, että vanha optimismi heräilee hyvin juhlinutta Georgea itseään ärhäkkäämmin. Malttaako Thorogood tällä kertaa saada kokonaisen albumin parhaimmillaan hyvinkin suvereeniin otteeseensa?
Räkättävän saksofonin myötäämä lepsu Fats Domino -laina Hello Josephine vapauttaa turhista toiveista. Destroyers asettuu mukavaan kelausasentoon vedelläkseen normaalit Howlin’ Wolfit ja John Lee Hookerit linjaan. Aika ajoin rytmi rysähtää väkevämmin käyntiin, kuten omassa pelkistetyssä tilitysboogiessa I Didn’t Know, kakkoskitaristi Jim Suhlerin instrumentaalissa Cool It! ja Love Doctorin reteässä reseptilääkityksessä. Jimmy Reedin ja Bob Dylanin slovareissa läpihyvän kitarasankarin äänen hentous käy jälleen harmillisen ilmeiseksi.
Thorogoodin tuiman Gibson-soundin todellisen potentiaalin tietäen on todettava, että studiosäädöillä ei revityksen estottomuutta ruokita täysipainoisesti tälläkään kertaa.