GOMEZ: Split The Difference

Gomezin olemus kiteytyy kappaleessa We Don't Know Where We Are Going, eikä se ole moite. Vähemmän minua innostavat bändit, jotka alusta asti pyrkivät johdonmukaisesti selvään päämäärään. Rockissa se ei usein tuota parasta tulosta.

Brittiläinen instrumentteja ja laulajia vaihteleva kuusikko ei pelkää neljännelläkään albumilla peuhata kategorioiden väleissä. Split The Difference on tosin bändin mukaan "kunnon rocklevy" In Our Gunin "tolkuttomien kokeilujen" jälkeen. Kyllä tässä rokataankin monesti ja ärhäkästi, mutta laulujen rakenteissa yhdistellään soinnillisesti ja tempollisesti hyvinkin erilaisia elementtejä.

Gomez ammentaa surutta kaikesta kuulemastaan Afrikan bluesista ja Amerikan juurikamasta kaikkeen popmusiikkiin avant-elektroakaan kaihtamatta. Oudot synttypiippailut lyövät kättä karhealle akustiselle slide-kitaralle, rajulle sähkökitaroinnille, Nicky Hopkins -pianolle, hassuille lauluharmonioille ja Olly Peacockin aina yllättäville rumpukompeille.

Ainakin Nirvana, John Martyn, Kinks, Oasis The Boo Radleys ja 22-Pistepirkko tulevat hetkellisesti mieleen Tchad Blaken loistavalla särmän ja ilmapiirin ymmärryksellä tuottamasta energiapaketista, josta ensimmäisinä erottuvat haikea jousitettu Sweet Virginia ja hypnoottista aavikko-bluesia moderniin katu-folkiin naittava Meet Me In The City. Sinkuksi on kuitenkin valittu huolettomasti rämpyttelevä Catch Me Up.