Suomalaisessa rocksanoittamisessa on meneillään sukupolvenvaihdos, vaikka osa pioneereista kuinka hyvässä tikissä yhä olisikin. Tilanteen on pakko muuttua, sillä on vähintäänkin viistoa, jos viisikymppiset ukot yrittävät soitella sanoillaan parikymppisten sielujen sinfonioita. Eri asia sitten on, millaista tuo uuden polven tekstittäminen on.
Haloo Helsinki! -yhtyeellä on tunnetusti hirveä draivi tekemisissään. Villi vapauden kaipuu kelpaa tämänkin levyn johtoajatukseksi, mutta tulkinnaksi ei vieläkään riitä, että kun tunnetaso nousee, kasvaa vain solistin volyymi. Ymmärrän senkin, että nuorisomusiikin pitää olla kiillotettu moderniksi ja sellaiseksi, että se kuulostaa parhaalta radiosta tai älypuhelimista kuunneltuna. Ymmärrän, mutta en hyväksy, että se vanhanaikaisesti stereoista kuunneltuna tuntuu näin muoviselta ja nyanssittomalta.
Haloo Helsingin! maailma on niin teinimäinen, että sen levyä kuunnellessa tekisi mieli jättää eläkepaperit sisään. Juice Leskinen -faniudestaan huolimatta Elli Haloon tekstien pakkomielle loppusointuihin on samanlainen palvelus suomen kielelle kuin Fintelligensin taannoinen kieliuudistus, kun oikeinkirjoitussääntöjä muokattiin taiteen nimissä.
