Tampereelta kotoisin oleva orkesteri tekee rauhallista ja tyylipuhdasta, nykyisin kai enimmäkseen americanaksi kutsuttua musiikkia. Kelttimausteitakin on juuri sen verran kuin voi odottaa vuoristosta maailmalle valuneessa musiikissa olevan.
Ajoittain homma toimii komeasti. I’m Going To The Valley Of Sorrow And Solitude -laulupari karuine sovituksineen toimii. Kakkosversio jopa antaa osviittaa todella mielenkiintoisesta uudesta suunnasta yhtyeelle. Bändin soundi on yleisesti hieno ja sävelkynä enimmäkseen hyvässä terässä. Lauluharmonioihin on panostettu.
Jossain vaiheessa alkaa huomata pieniä asioita, kuten sen miten usein sanoituksista puuttuu sana ‘the’ sellaisesta kohdasta, johon se olisi kuulunut; suomalaisten helmasynti, eli yhden vokaalin lausuminen kahtena tai hiukan oudompi yhden konsonantin lausuminen kahtena; oudot fraasit. Jolly Jumpersin tai Pistepirkkojen musiikissa näiden vapauksien ottaminen ei tunnu missään…
Toisin sanoen, tästä kaikesta voi olla montaa mieltä. Ehkä siihen ei kiinnitä lainkaan huomiota. Tai sitten ajattelee, että tässä on vain yksi monista englanneista maailmassa, jonkinlainen globaali metamurre. Ehkä finglishistä tulee joskus yhtä vakiintunut ”kieli” kuin spanglishista tai kreolista. Tai sitten se häiritsee.