HUMBLE PIE: Performance – Rockin’ The Fillmore: The Complete Recordings

Arvio julkaistu Soundissa 2/2014.
Kirjoittanut: Pertti Ojala.

Arvio

HUMBLE PIE
Performance – Rockin’ The Fillmore: The Complete Recordings
Universal

Creamin ja Crosby, Stills & Nashin rinnalla myös Humble Pie sai 60-luvun jälkipuoliskolla kantaakseen superbändin viittaa. The Small Facesin Steve Marriottin, The Herdissä teini-idoliksi päätyneen Peter Framptonin, Spooky Tooth -basistin Greg Ridleyn ja vielä alaikäisen rumpalin Jerry Shirleyn muodostama Humble Pie menestyi kuitenkin aluksi melko vaatimattomasti. Ensisingle Natural Born Bugie (1969) oli sentään brittihitti, mutta neljä ensimmäistä studioalbumia alittivat ainakin myynnilliset odotukset.

Toukokuussa 1971 New Yorkin Fillmore Eastissä taltioitu, alun perin tupla-albumina ilmestynyt Performance: Rockin’ The Fillmore nosti Humble Pien suosion uudelle tasolle. Kultaa myynyt dokumentti veti samoihin lukemiin myös sitä edeltäneen studiolevyn Rock On (1971).

Kahtena iltana soitettujen neljän keikan raidoista poimittu tuplalevy on nyt lihavoitu paketiksi, jolta löytyvät kaikki sinänsä lähes identtiset setit mitään karsimatta ja mitään lisäämättä. Performance – Rockin’ The Fillmore: The Complete Recordings on neljä tuntia soiva tajuntaa räjäyttävä annos raakaa rhythm & bluesista hardrockia. Kahden muun bändin välissä soittaneen Humble Pien jyräävä vanhakantaisuus ja etenkin Dr. Johnin ensialbumilta Gris-Gris (1968) poimitun ja lähes puolituntiseksi paisutetun I Walk On Gilded Splintersin polveileva vapaus kuulostavat tänään suorastaan raikkailta.

Steve Marriott saattoi olla pieni kasvo, mutta paikoin hänen kuin kiduksia pihalle työntävä äänensä oli Humble Pien uran tässä vaiheessa suurimmillaan. Framptonin ja Marriottin kitarointi ja Shirleyn ja Ridleyn rytmityöskentely painavat raskaimmillaan kuin Led Zeppelin. I’m Readyn introlla laulu ja Framptonin kitara käyvät dialogia ja I Walk On Gilded Splintersin maratonisuus antaa soolotilaa sekä bassolle että Marriottin huuliharpulle.

Kolme Fillmore Eastin neljästä setistä sai raivokkaaksi encorekseen alkujaan Ray Charlesin levyttämän I Don’t Need No Doctorin, jonka raakuus saattoi olla yksi syy siihen, että Peter Frampton oli lähtenyt yhtyeestä ennen alkuperäisen tupla-albumin ilmestymistä.

Lisää luettavaa